Maastokäynti Lappeenrannan linnoituksessa 21.10.

Viime ohjauksessa Jyrkin kanssa esittelin tähänastiset ideani, ja sain hyviä ajatuksia pohdittavakseni. Puhuimme näkemisestä, maksimaalisesta ja minimaalisesta näkyvyydestä sekä näkymiseen liittyvistä keksinnöistä, kuten neulanreikäkamerasta ja panoptikonista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Camera_obscura

https://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon

Puhuessamme vallien halkaisemisen ideastani Jyrki nosti esille Utøyan saarelle tehdyn muistomerkkisuunnitelman, jossa koko saari halkaistiin kahtia. Tämä dramaattinen suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, ja se sai vastaansa paljon kritiikkiä etenkin saaren asukkailta.

https://www.newyorker.com/culture/cultural-comment/did-a-cancelled-memorial-to-norways-utoya-massacre-go-too-far

Utøyan muistomerkistä kieltämättä puuttui herkkyys, jota vaaditaan niin karmean tapahtuman käsittelyssä, etenkin kun siitä on kulunut hyvin vähän aikaa. Minulle nousee pahanlaiset kylmät väreet kun koko asia käy mielessäni, joten voi vain kuvitella paikallisten tuntemuksia siitä, että tapahtuma nousisi esille joka kerta kun turistilauma kulkee ohi muistomerkkiä katsomaan.

Tämä maiseman traumatisoiminen oli asia, jota mietin paljon Lappeenrannan linnoituksessa käydessäni. En todellakaan halua, että muistomerkkini määrittelisi koko maisemaa, sen käyttöä ja tulevaisuutta. En myöskään halua paikasta turistikohdetta, joka mässäilee traagisella tapahtumalla.

Mielestäni kuitenkin ideani linnoituksen vallien halkaisemisesta eroaa Utøyan muistomerkistä monilta osin. Lappeenrannan länsivallit, jotka olen ajatellut olevan yksi mahdollisuus työni sijoituspaikaksi, ovat hieman syrjässä siitä, missä suurin osa ihmisistä liikkuu linnoituksessa, ja ne ovat suhteellisen matalia, joten niiden halkaiseminen ei näkyisi joka paikkaan, eikä siten määrittelisi koko alueen maisemaa. Tämä teko ei myöskään estäisi mihinkään paikkaan pääsemistä alueella. Ajatuksenani ei myöskään olisi tehdä yhtä suurta haavaa maisemaan, vaan keskittyä tillallisuuteen ja näkymiin sarjallisessa työssä.

Toki tällaisten historiallisten elementtien muokkaaminen tai tuhoaminen on kovin radikaali teko maiseman suojelun näkökulmasta. En myöskään halua, että suunnitelmani muotokieli ja visuaalinen idea toisi mieleen kellekään Utøyan jyrkän muistomerkkisuunnitelman, joten minun täytyy vielä pohtia ja sulatella, olisiko samojen vaikutusten aikaansaaminen mahdollista joillakin kevyemmillä keinoilla. Joku arkinen havahduttava asia voi nimittäin olla paljon tehokkaampi tapa kertoa jotakin kuin jokin massiivinen ja dramaattinen ele.

Mieleeni tuli oman työni ja Utøyan muistomerkin vertailemisesta myös muistomerkin viittaaman tapahtuman ajankohta. Vaikka karmeudet ovat karmeuksia tapahtuivat ne milloin hyvänsä, on mielestäni tärkeää ottaa huomioon, milloin ne ovat tapahtuneet. Koska monet voivat vielä muistaa hetken, kun kuulivat Utøyan tapahtumista, puhumattakaan siitä että osa sen kokeneista ja uhrien omaisista on vielä elossa, vaikuttaa muistomerkin kokemiseen. Kun tapahtumat muuttuvat pikkuhiljaa ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista historiaksi, samalla muuttuu kai myös muistomerkin käyttötarkoitus, sillä muistamisen ja muistuttamisen tarve on erilainen.

En siis tarkoita sitä, ettei useampi sukupolvi sitten tapahtuneiden karmeuksien muistuttamiseen tarvitse suurta herkkyyttä. Kauan sekä vähän aikaa sitten tapahtuneiden asioiden muistamiseen pätee tietysti osittain samat lainalaisuudet. Ehkä erona on vain se, että kauan jälkikäteen on helpompi liittää tapahtuma osaksi pidempää jatkumoa, mikä tavallaan vieraannuttaa näistä ihmisten kokemista karmeuksista. Siksi voi myös olla tavallaan helpompi pala kelle tahansa muistella asioita, jotka eivät ole tapahtuneet omana elinaikana kuin tämänhetkisiä hirveyksiä.

Muita huomionarvoisia asioita oli mm. oman työni dialogi linnoituksessa valmiiksi sijaitsevan punavankileirin muistomerkin kanssa, ja se että työn ei kuulu olla liian rationaalinen tai harkittu, mikä minun ainaisena analysoijana tulee pitää mielessä. Minun täytyy muistaa antaa tilaa sattumanvaraisuudelle, runoudelle ja assosiaatioille, eikä yrittää kontrolloida aivan kaikkea liian jäykästi.

Tässä lopuksi vielä syksyisiä maisemia Lappeenrannan linnoituksesta, jonka maastonmuodot ja maiseman monimuotoisuus ovat todella inspiroivia.

 

Posted by Raisa

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *