29.11. Ennen ja jälkeen välikatselmuksen sekä sen aikana heränneitä ajatuksia

Olen tiennyt jo pitkään, että työhöni olisi useamman elementin sarja. Näiden elementtien lukumäärä on kuitenkin asia, joka on mietityttänyt pitkään. Olen pohtinut, että joko elementtien lukumäärässä tai sijoittelussa tulisi olla jonkinlaista symboliikkaa, joka yhdistäisi niiden kokonaisuuden sisällissotaan. Olen kuitenkin lopulta päättänyt mennä näkymät edellä ja uskon, että näkymistä voi löytyä tarpeeksi symboliikkaa itsessään. Ajatus seitsemästä tilasta tuntuu tällä hetkellä kuitenkin ihan toimivalta.

Se, että objekteja olisi seitsemän seitsemällesadalle linnoituksen vankileirillä kuolleelle, voisi olla joillekin viesti ettei työ ole täysin puolueeton, sillä kaikki kuolleet olivat punaisia. Olen aiemminkin kirjoittanut ongelmallisesta suhteestani puoluettomuuden kanssa enkä usko, että kaikissa tilanteissa tilanteiden ulkopuolelle meneminen olisi todellisuudessa edes puolueeton teko.

Vaikka siis itse olen pyrkinyt puolueettomuuteen työni edetessä, en näe sitä ongelmana, että työni katsotaan nostavan tiettyä ihmisryhmää tai osapuolta enemmän esille, sillä totuus on, että toinen osapuoli kärsi sodassa lukumäärällisesti enemmän. Ja tästä kärsimyksestä tekee erittäin kamalaa se, että se oli hyvin järjestelmällisesti aiheutettua. Siksi työtäni voi tulkita hyvinkin yhteiskuntakriittisesti ja nykypäivään heijastuvasti, mikä on mielestäni hyvä asia. Haluan työlläni tuoda esille sen, että kukaan meistä ei todellisuudessa ole täysin puolueeton edes ajatuksiltamme, ja monia ihmisiä on kuitenkin kuollut toisten subjektiivisen todellisuuden takia. Siksi kai työtäni ei jostain perspektiivistä katsoen voi syyttää liiallisesta relativismista, mitä jossain vaiheessa pelkäsin.

Puolueettomuuteen pykiminen ei ole ollut itseisarvo minulle sinällään vaan olen halunnut haastaa itseäni ajattelemalla asioita myös toisesta perspektiivistä. Ehkä se osittain näkyy työssä, mutta toisaalta teos myös kuvastaa hyvin omia näkemyksiäni.

Jos menemme konkreettisiin valintoihin, olen ajatellut, että jokainen objekti olisi erilainen riippuen siitä mitä haluan näkyvän näkymän päässä ja kuinka kaukana tämä asia on. Se ei vaikuta paljon muuhun kuin siihen, kuinka suuri on sen seinän paksuus, jossa näkymäaukko on tai siihen, onko näkymäaukko koko seinän leveydeltä auki vai suljettu jostakin kohdasta.

Olen miettinyt myös, että vaikka kaksi muuta seinää olisivat ohuet, objektin sisälle kulkevan oviaukon puoleinen seinä olisi paksumpi, jotta saavutettaisiin vahvempi tunne siitä, että astutaan sisään suljettuun tilaan. Teen näkö- ja kulkuaukon erikseen objektiin, jotta näköaukon seinästä saataisiin tarvittaessa hyvinkin paksu ja näköaukosta kapea eli jotta näkymä rajautuisi mahdollisesti hyvinkin tarkasti. Näköaukon leveys kuitenkin vaikuttaa enemmän näköaukon rajautumiseen kuin seinän paksuus.

Teen kaksi erillistä aukkoa myös siksi, että vaikka tila saa tuntua hieman ehkä ahdistavalta, en halua aiheuttaa sietämätöntä pelon tunnetta kenessäkään laittamalla heitä tilaan, jossa on vain yksi aukko. Tämän takia myös tilojen katot ovat avoimia. En nimittäin tietenkään halua, että todellisuudessa mitään kamalaa tapahtuisi tämän installaation takia.

Objektien välillä ei ole mitään tiettyä reittiä, jonka läpi tulisi kulkea, vaan kaikki ne voi löytää tai etsiä miten ja milloin tahansa. Tarkoitus myös on, että kaikkia ei myöskään tarvitse kokea, jotta työn tunnelma ja ajatus välittyisi niistä. Kuitenkin uskon, että useamman objektin tilan kokeminen auttaisi ihmisiä pääsemään lähemmäs omaa tulkintaansa työstä, ja auttaisi ihmisiä yhdistämään oman itsensä sekä sisällissodan tapahtumiin että osaksi nykymaailmaa ja linnoituksen maisemia, näin suureellisesti ilmaistuna. Jokaisen näkymän on kuitenkin tarkoitus antaa oma vihjeensä siitä, mistä koko teoksessa on kyse. Siksi minun täytyy nyt valita hyvin tarkkaan valitsemani näkymät, jotta työstä tulee mielenkiintoinen kokonaisuus, joka kertoo tarinan (vaikka se olisikin kokeellista ajatuksenvirtakerrontaa).

Otin tässä vaiheessa näkymiin mukaan sekä selkeitä maamerkkejä että huomaamattomampia maiseman elementtejä. En tosin voi liittää näkymiä liian kaukana sijaitseviin asioihin, sillä muuten näkymästä ei tule tarpeeksi tiukasti rajattu ja näkymän idea saattaa helposti jäädä epäselväksi. Tiloista näkyvät näkymät suhtautuvat eri tavalla näihin maamerkkeihin ja pienempiin, herkkiin elementteihin, sillä ihmisten tapa huomata niitä on hyvin erilainen. Saan ihmiset huomaamaan jonkin suuren merkittävän asian piilottamalla sen, mutta pienempiä asioita saa huomaamaan korostamalla niitä. Nämä näkymät alkavat myös sisältää paljon erilaista symboliikkaa heti kun ne rajaa tarkasti. Näitä näkymiä ei välttämättä ole kaikista helpointa yhdistää toisiinsa, mutta sopivasti vaikeat asiat saavat yleensä myös ajattelemaan eniten saamalla kysymään itseltään oikeita kysymyksiä.

Olen saanut liitettyä näkymät joko suoraan tai symbolisesti sisällissodan aiheisiin, vaikka olin aiemmin eri mieltä siitä, että muistomerkki olisi ymmärrettävämpi tai hyväksytympi vain jos se liittyy ilmiselvällä tavalla omaan paikaansa. Nyt kuitenkin koen, että näin on parempi tämän työn kohdalla.

Kun on valinnut näin minimalistisen muodon työlle, kaikilla pienillä yksityiskohdilla alkaa olla suurta merkitystä työn tulkitsemisessa. Siksi on tärkeää tarttua myös lillukanvarsiin tämän työn suunnittelussa ja pohtia kaikki valinnat tarkkaan. Toisaalta yhtä lailla tärkeää on tarkan järkeilyn ja taiteellisen vapautumisen välinen tasapaino.

Olen pyrkinyt valitsemaan kaikki työn elementit, materiaalit ja detaljit siten, että niillä olisi useampi kuin yksi yhteys joko sisällissodan tapahtumiin linnoituksessa, linnoituksen muuhun historiaan tai työn laajempaan teemaan sillä tarkoituksella, että se toisi eri tasoja ja tulkinnan mahdollisuuksia työhön.

Objektin sisä- ja ulkopinnan välillä on suuri kontrasti. Heijastava ulkopinta on kliinisen, anonyymin ja nykyaikaisen näköinen. Sitä vastoin sisäpinnan rouhea musta tiilipinta on käsinkosketeltava ja rustiikkinen. Uskon, että tiilipinnassa voi olla samalla sekä jotakin kotoisaa että pelottavaa.

Tiili on vahva ja pysyvän tuntuinen materiaali, mutta en halua että tila tuntuu liian jäykältä ja järkkymättömältä. Objektin kaksi seinää, se mistä astutaan sisää ja se mistä katsotaan ulos, on paksuja ja vahvoja, mutta kaksi muuta on ohuempia, jotta tila ei olisi täysin kuin bunkkeri. Tarkoituksena on osoittaa sekä tilan vahvuus että heikkous. Liian bunkkerimainen tila pelkästään paksuilla seinillä tuntuisi mielestäni ehkä hieman toivottomalta. Tila saa toki olla tunnelmaltaan synkkä, mutta haluaisin ehkä antaa jotakin toivoa, haurautta ja herkkyyttä siihen. Korostamalla myös näitä kahta seinää niiden paksuudella korostan samalla myös sitä, mikä on olellista työssä: tilan sisään astuminen ja sieltä ulos katsominen.

En ole ollut täysin varma tilan lattian materiaalista. Jos lattia olisi samaa mustaa tiiltä kuin seinätkin, tila olisi yhtenäinen ja suljetun oloinen ja siinä olisi kokonaan tiilisen tilan äänimaailma, jossa kokija voi kuulla omat askeleensa. Materiaali synnyttäisi myös selkeän tilaan astumisen tunteen, kun materiaali vaihtuu jalkojen alla. Tämä materiaali voi kuitenkin olla vieraannuttavampi ympäristöstä kuin pelkkä ruoholattia. Jos maan jättäisi käsittelemättä, osa äänimaailmasta katoaisi, mutta tila säilyttäisi yhteytensä ympäristöön, jossa vain näkymä rajautuu.

Puhuimme ohjauksessa, jos lattian materiaali olisikin jokin täysin muu. Jos lattia olisi esimerkiksi mustaksi maalattua metallia, kokijan askelten äänet kuuluisivat ja kaikuisivat selvästi tilassa. Tilasta ei myöskään tulisi yhtä bunkkerimainen kuin kokonaan tiilisestä sisäpinnasta. Sisätila kuitenkin menettäisi yhtenäisyytensä, jolloin huomio saattaisi alkaa kiinnittymään muihin asioihin kuin näkymään.

Aion tehdä 7 tilaobjektia noin 700:lle Lappeenrannan linnoituksessa sisällissodan aikana ja jälkeen kuolleelle ihmiselle. Näistä lähes 700 oli punavankeja, joista 400-500 kuoli linnoituksen valleilla tapahtuneisiin osittain järjestelmällisiin ja ositain sattumanvaraisiin teloituksiin.

Tilaobjektit tulevat olemaan eri kokoisia, jotta ihmisille voi syntyä mielenkiintoa kokeilla ja löytää useampia. Kaikki objektit ovat yksilöityjä näkymän ja paikan mukaan, ja tilan suhteiden tulisi tukea kokonaisvaltaista elämystä. Haluan tehdä objekteista selkeästi erilaisia, mutta jokaisessa tulisi olla tilaa äänelle kaikua.

 

Työn loppuun saattaminen:

  • yksityiskohdat
  • kuvallinen materiaali

Esitysmateriaali:

  • mikä on olennaista viestin välittämiseksi?
  • joitakin käytännön ratkaisuja, muttei kaikkea?
  • objektien mitat näkyviin?

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Toinen maastokäynti Lappeenrannan linnoituksessa 24.11.

Otan nyt Sofiasta mallia ja avaan musiikkivalintojani, joita käytin tänään Lappeenrannassa työskennellessäni. Valokuvaamisen ohessa kuuntelin Forest Swordsin Compassion-levyä, joka sopi mielestäni sekä tunnelmaltaan että aiheeltaan sopivalta työskentelymusiikilta tänään kyseessä olevaan tehtävään ja pienen pakkasen syleilemän linnoituksen maisemiin. Levy on osittain synkkä, mutta niin on toisaalta suunnittelutyön aihekin. Työskentelymusiikkina kuuntelen varmasti monien muiden tavoin paljon musiikkia, jossa tunnelmalla on pääpaino ja jossa ei ole liikaa sanoja häiritsemässä omaa ajatusprosessiani.

Spotify-linkki levyyn:

https://open.spotify.com/album/3Mp0TZs7hlVdjUO0LVTlqh?si=lTNlMLcbTjOoQSmCQcyHSw

Jaakko Ruuskan luennon innoittamana kiinnitin tällä Lappeenrannan käynnilläni vielä tavallistakin enemmän huomiota myös siihen, kuinka kotikaupunkini maisema on varmasti ollut jollakin tavoin samanlainen ja toisaalta hyvin erilainen kuin entisten sukupolvien Lappeenranta. Olen myös paljon pohtinut suunnittelutyöni aikana sitä, että vaikka maisema pysyisi samana, kokemus siitä on eri olosuhteissa todella erilainen.

Huomaan myös itse että Lappeenranta tuntuu ja näyttää yhdeksän Helsingissä asutun vuoden jälkeen hyvin erilaiselta (kyllä, siitä on niin kauan vaikka edelleen puhun monien helsinkiläisten mielestä vahvaa Lappeenrannan murretta). Osa tästä varmasti johtuu siitä, että kaupungin keskustaa on uudistettu viime vuosina rankalla kädellä, eikä siellä ole enää samanlaisia tiloja ja samaa tunnelmaa kuin 90- ja 00-luvuilla. Osa toisaalta johtuu varmasti siitä näkökulman muutoksesta, joka minulle on tapahtunut sekä Helsingissä asumisen että aikuistumisen myötä. Tämä on yksi syy, miksi minusta on siis alkanut tuntua jollakin tavalla asiaankuuluvalta tehdä tämä maiseman avulla rajoittunutta näkökulmaa käsittelevä teos juuri tänne kotikaupunkiini.

Muistelen, että jossakin vaiheessa suunnittelualuettani valitessa painin sen kanssa, että miksi teen juuri tämän työn juuri tähän paikkaan. Silloin Jyrkillä oli mielestäni taas erittäin hyviä huomioita siitä, miksi työni olisi juuri oikeassa paikassa, ja etenkin huomio siitä ettei kaiken tarvitse aina olla täysin suoraviivaisesti järkeiltävissä. Totesin siis, että jos jonnekin tämä muistomerkki on suunniteltava, niin miksi ei sitten tänne.

Aluksi, kun päätin suunnittelualueeni, pohdin onko oma siteeni kaupunkiin tarpeeksi vahva syy tehdä tätä teosta Lappeenrantaan. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen että on (vaikka siihen on toki myös muita syitä). Monestihan taiteilijan omilla kokemuksilla ja taustalla on suuri merkitys siinä, kuinka hänen teoksiaan tulkitaan, vaikka se ei sitä varsinaisesti kaikkea lihaa teosten ympärille toisikaan. Myös monet taidehistoriadokumentitkin käsittelevät taiteilijoiden elämää ja työtä rinnakkain. Uskon siis, että oma siteeni Lappeenrannan linnoitukseen tuo työn tulkitsemiseen oman tasonsa, vaikken mikään suuri taiteilija olekaan.

Toinen asia, joka minua huoletti jossain vaiheessa oli se, että Lappeenrannan linnoituksella on hyvin pitkä historia myös muuna kuin sisällissodan vankileirinä. Olen kuitenkin päättänyt, että vaikka muistomerkkini ensisijainen tehtävä olisi herättää ajattelemaan sisällissotaa ja sen uhreja, en halua sulkea pois muita teoksen mahdollisesti herättämiä konnotaatioita. Uskon, että se voi olla pikemminkin etu kuin haitta, että teoksen voi myös liittää sekä nykypäivään että muihin historian tapahtumiin sisällissodan lisäksi. Kuitenkin monet samat syyt ja seuraukset, tunteet ja kokemukset voi liittää moniin ilmiöihin ja tapahtumiin, ja itse asiassa tämän tiedostaminen ja siihen kannustaminen tai johdatteleminen voi ehkä antaa jonkinlaista laajempaa perspektiiviä historiaan ja maailmaan kokonaisuutena.

Lopulta, kun olen pohtinut omaa työtäni valitsemallani suunnittelualueella, olen päätynyt siihen lopputulokseen, että tämän teeman ja paikan yhdistäminen on lopulta jopa aika runollinen ratkaisu. Oman henkilökohtaisen siteeni ja maiseman muotojen mahdollistamien näkymien lisäksi paikan historia vankilana sekä kaikkien linnoitusten rakentamisen alkuperäinen tarkoitusperä (maksimaalinen näkyvyys linnoituksen ulkopuolelle, ja samalla katseelta suojaaminen sieltä) puhuvat samaa kieltä oman teokseni teeman kanssa. Siksi uskon tässä vaiheessa, että teoksesta on mahdollista tulla monitasoinen ja luonteva työ, joka toivottavasti toimii sekä järjen että tunteen tasolla.

 

Aiemmalla Lappeenrannan käyntikerrallani kuvasin mahdollisia muistomerkin sijoituspaikkoja, ja nyt osasin keskittyä paremmin muistomerkin sisältä näkyviin mahdollisiin maisemiin. Näiden näkymien kautta sain paljon uusia ideoita objektieni sijoituspaikoiksi, ja koen että ideani kiteytyi. Kuvasin paljon linnoituksessa olevia ja sieltä näkyviä maamerkkejä.

Monista paikoista näkyi hienosti Lappeenrannan tai Lappeen kirkko, ja mietin myös niiden näkymien käyttämistäni työssä. Toisaalta en ehkä halua, että työni synnyttää liian kristillissävytteisiä tulkintoja, joten käytän ehkä korkeintaan yhtä kirkkonäkymää työssäni. Mietin myös objektieni lukumäärää, joka voisi olla esimerkiksi seitsemän seitsemällesadalle linnoituksen vankileirillä kuolleelle, mikä taas voisi synnyttää lisää kristillisiä tulkintoja. En ole itse kristitty, mutta uskonnolliset tulkinnat voivat tosin olla ihan päteviä, vaikka ne eivät varsinaisesti ole minun oma tapani hahmottaa maailmaa.

  

Linnoituksessa valokuvaamisen ja edellä olevien ajatusten kehittelemisen lisäksi kirjasin myös hieman käytännön huomioita ja ideoita muistiin, jotka näkyvät tässä.

Toinen käyntikerta Lappeenrannassa tämän kurssin puitteissa oli siis hyvin antoisa, ja nyt on taas mukavaa jatkaa työskentelyä entistä selkeämmät suuntaviivat hallussa.

P.S. Olen myös miettinyt työni nimeä, ja viime välikritiikin jälkeen nimeksi muotoutui Subjektiivinen todellisuus (viime välikritiikissä se oli vielä Todellisuuden subjektiivisuus). Toisaalta yksi nimivaihtoehto voisi olla myös Poissa silmistä, poissa mielestä, taas Damien Hirstiä mukaillen. En siis muuten ole ainakaan aiemmin ollut maailman suurin Damien Hirst -fani, vaikka näiden blogipostauksien perusteella saattaisi siltä vaikuttaakin. Tämän työn kanssa tämä Hirst- vyöry on oikeastaan johtunut siitä, että aloin tutkimaan hänen yhtä työtään referenssimateriaalina, ja se johti seuraavan työn tutkimiseen, ja se taas aina seuraavaan. Pidän kyllä Hirstin monien teosten filosofisia kysymyksiä herättävästä otteesta.

http://damienhirst.com/out-of-sight-out-of-mind

 

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Kuvataiteilija Jaakko Ruuskan luento 22.11. (ja Lappeenrannan linnoituksen historiaa)

Tässä vaiheessa kurssia tuntuu siltä, että kaikki liittyy omaan suunnittelutyöhön, joten siksi myös etsin ja löysin paljon yhtymäkohtia Jaakko Ruuskan pitämän esityksen ja oman suunnittelutyöni väliltä. Esimerkiksi yhteisistä maisemista sukupolvien välillä puhuttiin hyvin mielenkiintoisesti. Valitsin itsekin suunnittelukohteekseni Lappeenrannan linnoituksen, koska minua kiinnosti paneutua minulle hyvin tuttuun maisemaan todella eri tavalla kuin miten olen sen aiemmin käsittänyt. Se, että joku on sata vuotta sitten nähnyt lähes samat maisemat, kokenut saman tilan liikkeessä samassa ilmastossa kuin minä nyt, mutta aivan järkyttävissä olosuhteissa, on aivot solmuun pistävä ajatus.

Kaikkia kurssilla esitettyjä taideprojekteja yhdistää myös empatia. Vaikka empatian kokeminen on mielestäni myös itsessään arvokas asia, näen että se on myös tämänkaltaisen aiheen käsittelyn ja välittämisen kannalta välttämätön työväline koko prosessissa. Vaikka työksentelyyn kykenemisen ja oman mielenterveyden kannalta on hyödyllistä välillä myös etäännyttää itseään aiheesta, on tärkeää myös tuntea jotain, jotta saisi välitettyä tunnetta myös muille. Monesti kuitenkin tunteiden herättäminen on tehokkain tapa myös herättää ajatuksia ihmisissä.

Jaakko Ruuskan taideprojektissa oli käynyt myös ilmi sisällissodan paikallisista asioista vaikeneminen Kuusankoskella. Tapahtumista on vaiettu usein paitsi oman perheen ja suvun sisällä myös laajemmin. Esimerkiksi kouluissa ei ole kerrottu paikallisista synkistä tapahtumista osana historiaa. Olen havahtunut samaan myös omalla kohdallani vasta tämän kurssin myötä. Omalla sukupolvellani ei enää ole samanlaista suhdetta sotaan tai siihen, että siitä pitäisi aktiivisesti vaieta, mutta se on kai vain sattunut jäämään pimentoon useamman sukupolven vaikenemisen jälkeen.

Lappeenrannan linnoituksella on muutoinkin kurja historia erilaisina vankiloina sisällissodan aikaisen ja jälkeisen vankileirin lisäksi. Linnoituksessa toimi vuosina 1819-1881 Suomen ainoa naisten “työ- ja ojennuslaitos”, jonne “tuotiin rikoksista tuomittuja naisia koko maasta sekä pahatapaisia ja joutilaita irtolaisnaisia Viipurin, Kymenkartanon, Kuopion, Vaasan ja Oulun läänistä”. Naisvankilan Hämeenlinnaan siirtämisen jälkeen linnoituksessa toimi miesten työvankila, joka virallisesti lakkautettiin vuonna 1938. Toisen maailmansodan aikana linnoituksen alueella säilytettiin sotavankeja.

Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että olen lapsena itse jopa esiintynyt Lappeenrannan linnoituksen kesäteatterissa Lappeenrannan ja sen linnoituksen historiasta kertovassa näytelmässä, enkä silti ole tiennyt tai tiedostanut kaikkia näitä historian tapahtumia aiemmin. Hatara muistikuvani on, että myös näytelmä loppui siihen, kun kaikista järkyttävimmät tapahtumat alueen historiassa alkoivat –  kuten vapaussodan muistaminen loppui voitonmarssiin.

Jollain tavalla siis toivoisin, jos suunnitelmani todellisuudessa toteutettaisiin, että se herättäisi ihmiset miettimään myös oman paikkakuntansa historiaa ja näkemään, että kaikki tapahtumat eivät Ulla-Maija Peltosen sanoin (joista Jaakko Ruuska muistutti) tapahtuneet aina “jossain muualla”, mikä taas varmasti herättäisi lisää monia muita ajatuksia. Tämä prosessi on ollut minullekin hyvin antoisa tästä näkökulmasta, ja siksi olen tässä vaiheessa iloinen, että valitsin suunnittelualueekseni itselleni niin läheisen lapsuuden ja nuoruuden paikan.

Lähteitä:

https://www.kehruuhuone.fi/kehruuhuone

 

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Ihmisen fyysisen näkökentän tutkimista

Päätin lukea ihmisen näkökentästä ja tehdä aiheesta pienen tutkielman, sillä näkökenttä on suuressa roolissa suunnittelutyössäni enkä ole ennalta tiennyt asiasta lähes mitään. Näkövammaisten liitto ry:n sivuilla luki, että ihmisen näkökenttä on horisontaalisesti noin 180 astetta, ja joissakin muissa englanninkielisissä lähteissä on havainnollistettu, että molempien silmien yhteinen näkökenttä olisi noin 120 astetta, joista symbolien hahmotuksen alue olisi vain noin 60 astetta.

Tämä pieni ja yksinkertainen tutkielma sai minut ymmärtämään sen yksinkertaisen seikan, että objektin näköaukkoa ympäröivän seinän paksuuden täytyy olla aiemmin arvelemaani paksumpi, jotta näkymä maisemaan rajautuisi tarpeeksi tiukasti. Sen lisäksi myös näköaukon tulee olla tarpeeksi kapea. Ehkä naköaukkojen mitat voisivat vaihdella objektista riippuen, jotta saavutettaisiin haluttu näkymä jokaisen kohdalla erikseen.

Myös etenkin suomenkielisellä wikipedia-sivulla näkemisestä (joka ei tietenkään ole maailman paras tieteellinen lähde) oli mielenkiintoinen alaotsikko filosofien näkemyksistä näkemisestä, mitä minä voisin tutkia myöhemmin myös laajemmalta.

Lähteitä:

https://www.nkl.fi/fi/etusivu/nakeminen/aistimus

https://en.wikipedia.org/wiki/Field_of_view

https://fi.wikipedia.org/wiki/Näkeminen (Wikipedia ei ole kunnollinen lähde, mutta siltä saa jotakin yleistä tietoa siitä, mihin kaikkeen näkemisen voi liittää)

Erilaisia kaavioita Googlen kuvahaulla ihmisen näkökentästä

 

Otteita tekemistäni kokeiluista

 

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Ajatuksia suunnittelutyön teemasta ja toteutuksesta – subjektiivinen todellisuus

Suunnittelutyön hahmottuessa yhä tarkemmaksi ajattelin kirjoittaa ajatuksistani teoksen takana olevasta teemasta ja näkökulmasta myös tarkemmin.

Tämänhetkinen työnimi teokselle on subjektiivinen todellisuus, joka tiivistää työn teeman. Pähkinänkuoressa työ pyrkii osoittamaan ihmisille oman todellisuutensa subjektiivisuuden, joka saattaa ihmiselle itselleen näyttää usein objektiiviselta.

Tämä tosin tuo esille vaikeampia kysymyksiä. Mitä on todellisuus? Onko edes olemassa objektiivista todellisuutta? Onko jokainen subjektiivinen todellisuus oikea todellisuus? Jokainen subjektiivinen todellisuus on kuitenkin olemassa siinä mielessä kuin jokainen ihminen tai jokainen tietoisuus on olemassa.

En ole välttämättä sitä mieltä, että todellisuus olisi vain subjektiivisten kokemuksiemme tuotos (vaikka en voi sitä mitenkään tietää). Siitä huolimatta olemme kaikki omien havaintokoneistojemme vankeina.

Siksi emme voi tietää tai tuntea kokonaisvaltaisesti toistemme kokemuksia tai ajatuksia, emmekä voi ikinä päästä ajatuksen tasolla täysin lähelle sisällissodan kokeneiden kokemuksia. Voimme kuitenkin kuunnella, oppia ja yrittää ymmärtää. Tarkoituksenani ei ole tehdä työstä saarnaavaa, mutta pitäisin siitä, jos ihmiset alkaisivat pohtia ja tulla empaattisemmiksi ja tietoisemmiksi maailmasta, muista ihmisistä ja omien ajatusten ja tekojen vaikutuksista muihin ihmisiin ja maailmaan, ja yrittäisivät tulla tietoiseksi ylivertaisuusvinoumistaan.

Työ on tarkoituksellisesti monitulkintainen, ja yritän saada erilaisten yksityiskohtien ja materiaalien tukemaan sitä. Pitää kuitenkin tästä eteenpäin varmistaa, ettei ajatus ala leviämään koskemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, jolloin työn fokus ei pysy enää kirkkaana ja tehokkaana.

Olen suunnittelemassa objekteja, joiden sisälle on tarkoitus mennä ja katsoa sen seinässä olevasta aukosta näkyvää tiukasta rajattua näkymää. Olen myös miettinyt sitä että työn luonne muuttuisi, jos työn kokee on useampi ihminen samanaikaisesti yhden sijaan.

Objektilla voisi olla ympäristöään heijastava ulkopinta, joka paitsi piilottaa objektin sulauttamalla sen maisemaan myös saa ihmisen näkemään heijastuksessa sekä ympäröivän ympäristönsä että itsensä, mikä voi antaa joillekin vihjeitä teoksen tulkitsemiseen. Peilipinnan heijastuksen voi ymmärtää tarkoittavan sitä, että näemme kaiken aina suhteessa itseemme, mutta toisaalta itse olemme ympäristömme tulosta.

Tilan sisäpinta on rouheaa mustaa tiiltä, joka tuo mieleen sekä linnoituksen vankilahistorian että jokaisen omakohtaiset muistot tiilipinnan tunnusta, mikä voi tuoda kosketuspintaa omiin tunteisiin. Sisäpuoli on oma erillinen maailmansa, jossa äänimaailma tukee tilan tunnelmaa. Tarkoituksena olisi, että ihmisen omien askelten äänet kaikuisivat tilan sisällä.

Olen miettinyt, että objektien sijoittelussa ja/tai lukumäärässä tulisi olla jonkinlaista symboliikkaa, joka sitoisi teoksen sisällissotaan paremmin. Pitää vain miettiä, mikä olisi jotain sellaista, jonka saisi luontevasti osaksi työtä, sillä väkisin sopivan numeron etsiminen arkistoista tuntuu irralliselta.

  

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Suunnittelutyön konkretisoituminen – uusia referenssejä ja lähteitä

Jyrkin Berliini-luennolla huomasin, kuinka kaikista yksinkertaisimmat työt tekivät ainakin minuun itseeni suurimman vaikutuksen. Niiden sanoma tuntui hyvin kiteytetyltä, sillä se oli saatu leivottu nykypäivän arjen yhteyteen niin vaivattoman oloisesti. Silloin työt loivat myös tehokkaasti samaistumispintaa historiaan ja tapahtumien ihmisiin. Työt saattoivat hienovaraisesti osoittaa maiseman suhteen menneisyyteen tai arvoihin ja näyttää, kuinka vaivihkaisia tai itsestäänselviä asiat saattavat olla silloin kun ne ovat nykyisyyttä.

Osittain siksi olen alkanut epäröimään linnoituksen vallien halkaisemista yhä enemmän. Lapeenrannan linnoitus on kuitenkin historiallinen kohde, jossa on tapahtunut paljon muutakin sisällissodan lisäksi, joten tämän korostaminen siten, että siitä jäisi ikuisesti korjaamaton jälki maisemaan tuntuu liioittelulta. Se myös määrittelisi paikkaa liiaksi, eikä tunnu oikealta sen alkuperäisen arkkitehtuurin kunnioittamisen kannalta.

Aluksihan ajatukseni oli, että tämän sota-arkkitehtuurin tuhoaminen olisi yksi teema, mutta se olisi taas mennyt ehkä varsinaisesta aiheesta hieman ohi. Ja kuitenkin voihan sota-arkkitehtuurissa nähdä historiallisia arvoja, vaikka ei sotaa ihannoisikaan. Linnoitus on RKY-kohde, ja siellä on tehty 1980-luvulla entistämistöitä, jossa sitä on palautettu alkuperäiseen asuunsa. Nyt minusta siis tuntuu siltä, että ennemminkin jonkin uuden tuominen paikkaan kuin jonkin vanhan tuhoaminen olisi paljon kevyempi ja luontevampi keino tuoda teemaani esille.

En myöskään halua, että työni toisi mielleyhtymiä ehdotukseen Utøyan muistomerkiksi, jossa Utøyan saari halkaistiin kahtia. Vaikka aiemmin ajattelin, että oman työni luonne poikkeaisi tästä muistomerkistä paljonkin, en voisi kieltää näiden töiden välistä muotokielen yhteyttä tai estää ihmisten mielleyhtymiä.

Olen siis alkanut keräämään uutta referenssimateriaalia työn konkreettisen muodon kehittelemisen avuksi sekä entistä enemmän tietoa Lappeenrannan linnoituksesta ja sen yhteydestä sisällissotaan nyt kun olen päättänyt lopullisen suunnittelualueeni. Siinä sivussa olen myös törmännyt uuteen materiaaliin, joka liittyy mielestäni liittyy ainakin osittain valitsemaani työn teemaan.

 

Anish Kapoorin installaatiot maisemassa ja etenkin se, kuinka ne suhtautuvat ympäristöönsä:

C curve:

https://www.youtube.com/watch?v=lRpmQtRB7HQ

http://anishkapoor.com/117/c-curve

Dismemberment:

https://publicdelivery.org/anish-kapoor-dismemberment/

http://anishkapoor.com/326/dismemberment-site-i-2

 

Pezo von Ellrichshausenin koko tuotanto maalauksista ja installaatioista arkkitehtuuriin, ja etenkin alle linkkaamani installaatiot:

Installaatio Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin vuonna 2016:

https://www.dezeen.com/2016/06/02/pezo-von-ellrichshausen-vara-labyrinthine-pavilion-giardini-venice-architecture-biennale-2016/

Installaatio Hulliin, Englantiin vuodelta 2017:

https://www.culturesouthwest.org.uk/architecture/trinity-square-hull-pezo-von-ellrichshausen-felice-varini/

Installaatio Sensing Spaces -näyttelyyn Lontooseen vuodelta 2014:

https://www.littletimemachine.com/2015/11/pezo-von-ellrichshausen-in-london/

 

Richard Serran teräksestä tehdyt installaatiot:

https://www.guggenheim.org/artwork/artist/richard-serra

 

Myös aiemmassa referenssipostauksessa mainitsemani Kulttuurien juurilla -dokumenttisarjan yhdeksäs osa Elämän kipinä käsitteli pintapuolisesti nykytaidetta poliittisen kritiikin keinona, ja esitteli inspiroivia esimerkkejä erilaisista keinoista käsitellä vaikeita asioita taiteen keinoin.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/08/20/koko-maailman-taiteen-historia-bbcn-uudessa-suursarjassa?ref=ohj-articles

 

Edellä mainitsemassani dokumentissa törmäsin Michal Rovnerin teokseen Makom, joka koostuu kotia symboloivista tiilistä rakennetuista tiloista:

https://slash-paris.com/en/evenements/michal-rovner/sous

https://www.artforum.com/print/reviews/201108/michal-rovner-39217

 

Drib-mokumentin jälkeisessä Docventures-keskustelussa Feikkiä vai faktaa käsiteltiin mediaa ja sen vaikutusta ihmisten käsityksiin todellisuudesta. Koin, että osa keskustelusta sivusi myös omaa käsittelykulmaani suunnitelmassani. Sain myös referenssimateriaalia joihinkin filosofisiin kysymyksiin ja psykologisiin ilmiöihin, joita minun tulisi tutkia lisää. Ohjelman vieraat keskustelivat mm. vahvistusharhasta, jossa on kyse siitä, että ihminen uskoo vain tietoa, joka puoltaa tämän valmiiksi omaamia käsityksiään jostakin asiasta.

Nämä aiheet liittyvät mielestäni mielenkiintoisesti yksilön, yhteisön ja median välisiin suhteisiin sekä nykyaikana että sisällissodan aikaa, ja kertovat jotain siitä, minkälaisia me ihmiset olemme lajina. Myös Samu Nyströmin kaupunkikävelyllä sivuttiin sisällissodan aikaista tiedonvälitystä.

https://areena.yle.fi/tv/ohjelmat/30-552?play=1-4360905

Vahvistusharhasta:

https://www.psychologytoday.com/us/blog/science-choice/201504/what-is-confirmation-bias

Erilaisia kognitiivisia vinoumia:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiivinen_vinouma

http://www.terracognita.fi/tc/2016/03/16/ajattelun-vinoumat/

 

Voltairen romaani Candide (1759) – tai ehkä pikemminkin tämä kirjoitus romaanista ja sen keinoista käsitellä illuusion ja totuuden teemoja, sillä en todennäköisesti ehdi lukemaan sitä tänmän suunnittelutyön aikana.

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/valistus/ranska/voltaire/maailman-epakohdat-ja-candide

 

Lähteitä koskien sekä Lappeenrannan linnoituksen historiaa ja sisällissodan tapahtumia Lappeenrannassa:

Tikka Marko, Arponen Antti: Koston kevät – Lappeenrannan teloitukset 1918 (1999)

Oikealla alakulmassa oleva video kertoo Lappeenrannan linnoituksesta sisällissodassa:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/01/28/koston-kevat-1918

Koson kevät -näytelmästä linnoituksen Kehruuhuoneella tämän vuoden alussa:

https://esaimaa.fi/uutiset/kulttuuri-ja-viihde/0ee1d4d2-2e36-407c-92b4-77b7fe5e50fe

https://www.lappeenrannanuutiset.fi/artikkeli/606584-kevat-1918-toi-koston-linnoitukseen-tapahtumiin-palataan-nyt-kehruuhuoneella

Tunnelmallisia vanhoja valokuvia linnoituksesta:

https://www.finna.fi/Search/Results?dfApplied=1&lookfor=lappeenrannan+linnoitus&type=AllFields&page=2

Arkkitehti 4/1980: Haminan ja Lappeenrannan linnoituksen entistäminen

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Viikkotehtävä 4 – Reflektio välikritiikistä

Välikritiikissä ja pienryhmäkritiikissä nousi esiin tärkeitä huomioita, kysymyksiä ja kritiikkiä työstäni, ja joistakin asioista olen samaa mieltä ja toisista eri mieltä. Jotkut toiset asiat olivat vielä sellaisia, jotka luulin jo selvittäneeni ainakin omassa päässäni, mutta niiden pureskeleminen uudestaan selvitti, että ehkä en olekaan vielä miettinyt niitä loppuun.

Ensin välikritiikissä tuli esille kysymys siitä, että kenen pitäisi ymmärtää kenenkin todellisuutta. Tämä on tavallaan vaikea kysymys ja osittain tulkinnasta riippuva asia. Itse ajattelen ehkä niin, että ihmisten tulisi ainakin aivan ensin ymmärtää oma todellisuutensa siten, että kykenisi analysoimaan sitä osana oman maailmansa viitekehystä ennen kuin pystyisi ymmärtämään ketään muuta. Ja itse koen, että tämän työni tarkoitus on näyttää juuri ne kokijan omat rajansa, josta sitten saattaisi mahdollisesti seurata se, että kykenisi aidosti ajattelemaan muidenkin subjektiivista todellisuutta, eikä pelkästään muita ihmisiä suhteessa itseensä. Ja toivottavasti siitä seuraisi se, että kokija voisi prosessoinin jälkeen kokea haluavansa suurentaa oman henkisen neulanreikäkameransa neulanreikää. Eli yksinkertaistettuna työn tarkoitus on näyttää se, että kukaan ei näe kaikkea (tai oikeastaan paljon mitään) ja ensin tulee katsoa sisään, jotta voisi katsoa uusin silmin ulos.

Tämä taas tietenkin johtaa kysymykseen siitä, mitä kaikkea voimme edes tietää, ja kuinka paljon tekemistä kunkin kokemusmaailmalla on todellisuuden kanssa, vai muodostavatko ne jopa todellisuuden. Mutta oli kuinka tahansa, ihmisten omilla käsityksillä ja niistä juontuvilla valinnoilla on merkittäviä seurauksia toisten ihmisten kokemuksiin ja elämään hyvin konkreettisella tavalla, mikä näkyi myös sisällissodassa.

Haluan jättää työni avoimeksi tulkinnoille enkä halua myöskään korostaa liikaa subjektiivisuuden merkitystä, sillä jos kyse olisi myös pelkästään vain kaikkien ihmisten todellisuuksien ymmärtämisestä yksinkertaistetuimmassa muodossaan, eteen tulisi suuri ongelma relativismin kanssa. Tietty määrä relativismia on aina tervettä, mutta absoluuttinen relativismi on hyvin ongelmallista. Jotta ei siis sorruta täyteen absoluuttiseen relativismiin, täytyy asettaa jotkut rajat toisten ihmisten ymmärtämiselle, ja näitä rajoja on jokaisen tärkeä pohtia itse.

Ja ehkä nimenomaan joidenkin tekojen tai ajatusten hyväksyminen on se asia, jossa voi mennä liian pitkälle, mutta ehkä pyrkimys ihmisten perimmäisten syiden ymmärtämiseen on myös ongelmanratkaisukeskeisin tapa käsitellä omasta mielestään vääriä mielipiteitä tai tekoja. Siten voi päästä jo hyvinkin yhteiskuntakriittisiin pohdintoihin.

Itse olen sitä mieltä, että kaikkien tulisi jollakin tasolla ymmärtää kaikkia, mutta etenkin niitä kenellä menee itseään huonommin. Ja ennen kaikkea täytyy muistaa oma subjektiivinen katsantokantansa kaikkeen. Kuitenkin jokainen saa itse päättää, kuinka teoksen tulkitsee ja kokeeko, että se saa katsomaan sisäänpäin omaan itseensä vai ulospäin yhteiskunnan rakenteisiin tai toisiin ihmisiin yksilöinä.

Joka tapauksessa edellä mainittu kysymys oli oleellinen siinä mielessä, että näkymäaukkojen näkymät ovat olennainen osa sitä, kuinka teosta tulkitsee, ja täytyy olla varma ettei huolimattomasti valitse sellaisia näkymiä, jotka voisivat aiheuttaa mitä tahansa erittäin epätoivottuja mielleyhtymiä.

Kritiikkitilaisuudessa kiiteltiin työn monitulkintaista luonnetta, mutta toisaalta palautteessa mainittiin, että työn tulisi ehkä liittyä tarkemmin nimenomaan Lappeenrannan linnoituksen tapahtumiin sisällissodassa sekä se, että työn aukeaminen kokijalle voi olla hieman vaikeaa.

En ehkä ole täysin samaa mieltä siitä ajatuksesta, että työn tulisi paremmin liittyä paikan yksityiskohtaisiin tapahtumiin. En kuitenkaan halua tehdä työstä vain omien pohdintojeni monumenttia tai turistien valokuvauspaikkaa, josta esimerkiksi Berliinissä sijaitsevan Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkkiä on muun muassa kritisoitu. Pelkään, että tämä siis voisi seurata siitä, etten ota ilmiselvällä tavalla huomioon paikan selkeitä tapahtumia. Myös alle linkkaamassani artikkelissa Berliinissä sijaitsevaa suurta muistomerkkiä kuvattiin sanalla pseudo-universaali, mikä iski silmääni, sillä olenhan lähtenyt käsittelemään sisällissotaa hyvin universaalin teeman kautta.

“The mollifying solemnity of pseudo-universal abstractions puts a great gray sentiment in the place of actual memory.”

https://www.newyorker.com/culture/richard-brody/the-inadequacy-of-berlins-memorial-to-the-murdered-jews-of-europe

Haluan kuitenkin pitää kiinni työn monitulkintaisuudesta, jotta työ jättäisi paljon varaa omalle tulkinnalle ja pohdinnalle eikä tarjoa kaikkea valmiina. Näin ihmiset toivottavasti pohtisivat teemaan ja sisällissotaan liittyviä vaikeita kysymyksiä, ja jokainen voisi siten päästä lähemmäs omaa vastaustaan näihin kysymyksiin, joita ei välttämättä ole ennen miettinyt.

Minun täytyy kyllä miettiä, kuinka saisin työn teeman välittymään sen kokijalle niin, ettei se jäisi liian vieraaksi ja epäselväksi. Haluan, että työssäni on sisäänrakennettuna eri tasoja, jotka liittyvät linnoituksen historiaan sisällissodassa, nykypäivään ja subjektiivisen todellisuuden teemaan. Pyrin siis liittämään muistomerkkini paikkaan ja sen tapahtumiin abstraktimmilla tavoilla tunnelman kautta kuin suoraan viitata johonkin tiettyyn tapahtumaan. En ole kuitenkaan varma saanko välitettyä teemaa tarpeeksi selkeästi näillä keinoilla, joten olen pohtinut liittäisinkö työhöni jonkinlaisia muistolaattoja. En ole kuitenkaan todellakaan varma, mitä teen tämän asian kanssa.

Muistolaatoissa voisi kuitenkin lukea aiheeseen paikan tapahtumiin liittyvää informaatiota, sitaatteja aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta tai ihmisiltä, jotka ovat kokeneet vankileirin tai sisällissodan, tai ehkä jopa sitaatteja tietoisuutta käsittelevästä filosofisesta kirjallisuudesta.

Joka tapauksessa koen, että ajatukseni työn teemasta ovat selviä, mutta sen toteutustavat vielä hyvin epäselviä. Haluan kyllä liittää työni jollakin tavalla maisemaan, mutta se miten sen teen on hyvin epäselvää, etenkin nyt kun en ole enää niin innoissani ajatuksesta tehdä halkeamia linnoituksen valleihin.

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Luonnoksia

 

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Maastokäynti Lappeenrannan linnoituksessa 21.10.

Viime ohjauksessa Jyrkin kanssa esittelin tähänastiset ideani, ja sain hyviä ajatuksia pohdittavakseni. Puhuimme näkemisestä, maksimaalisesta ja minimaalisesta näkyvyydestä sekä näkymiseen liittyvistä keksinnöistä, kuten neulanreikäkamerasta ja panoptikonista.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Camera_obscura

https://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon

Puhuessamme vallien halkaisemisen ideastani Jyrki nosti esille Utøyan saarelle tehdyn muistomerkkisuunnitelman, jossa koko saari halkaistiin kahtia. Tämä dramaattinen suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, ja se sai vastaansa paljon kritiikkiä etenkin saaren asukkailta.

https://www.newyorker.com/culture/cultural-comment/did-a-cancelled-memorial-to-norways-utoya-massacre-go-too-far

Utøyan muistomerkistä kieltämättä puuttui herkkyys, jota vaaditaan niin karmean tapahtuman käsittelyssä, etenkin kun siitä on kulunut hyvin vähän aikaa. Minulle nousee pahanlaiset kylmät väreet kun koko asia käy mielessäni, joten voi vain kuvitella paikallisten tuntemuksia siitä, että tapahtuma nousisi esille joka kerta kun turistilauma kulkee ohi muistomerkkiä katsomaan.

Tämä maiseman traumatisoiminen oli asia, jota mietin paljon Lappeenrannan linnoituksessa käydessäni. En todellakaan halua, että muistomerkkini määrittelisi koko maisemaa, sen käyttöä ja tulevaisuutta. En myöskään halua paikasta turistikohdetta, joka mässäilee traagisella tapahtumalla.

Mielestäni kuitenkin ideani linnoituksen vallien halkaisemisesta eroaa Utøyan muistomerkistä monilta osin. Lappeenrannan länsivallit, jotka olen ajatellut olevan yksi mahdollisuus työni sijoituspaikaksi, ovat hieman syrjässä siitä, missä suurin osa ihmisistä liikkuu linnoituksessa, ja ne ovat suhteellisen matalia, joten niiden halkaiseminen ei näkyisi joka paikkaan, eikä siten määrittelisi koko alueen maisemaa. Tämä teko ei myöskään estäisi mihinkään paikkaan pääsemistä alueella. Ajatuksenani ei myöskään olisi tehdä yhtä suurta haavaa maisemaan, vaan keskittyä tillallisuuteen ja näkymiin sarjallisessa työssä.

Toki tällaisten historiallisten elementtien muokkaaminen tai tuhoaminen on kovin radikaali teko maiseman suojelun näkökulmasta. En myöskään halua, että suunnitelmani muotokieli ja visuaalinen idea toisi mieleen kellekään Utøyan jyrkän muistomerkkisuunnitelman, joten minun täytyy vielä pohtia ja sulatella, olisiko samojen vaikutusten aikaansaaminen mahdollista joillakin kevyemmillä keinoilla. Joku arkinen havahduttava asia voi nimittäin olla paljon tehokkaampi tapa kertoa jotakin kuin jokin massiivinen ja dramaattinen ele.

Mieleeni tuli oman työni ja Utøyan muistomerkin vertailemisesta myös muistomerkin viittaaman tapahtuman ajankohta. Vaikka karmeudet ovat karmeuksia tapahtuivat ne milloin hyvänsä, on mielestäni tärkeää ottaa huomioon, milloin ne ovat tapahtuneet. Koska monet voivat vielä muistaa hetken, kun kuulivat Utøyan tapahtumista, puhumattakaan siitä että osa sen kokeneista ja uhrien omaisista on vielä elossa, vaikuttaa muistomerkin kokemiseen. Kun tapahtumat muuttuvat pikkuhiljaa ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista historiaksi, samalla muuttuu kai myös muistomerkin käyttötarkoitus, sillä muistamisen ja muistuttamisen tarve on erilainen.

En siis tarkoita sitä, ettei useampi sukupolvi sitten tapahtuneiden karmeuksien muistuttamiseen tarvitse suurta herkkyyttä. Kauan sekä vähän aikaa sitten tapahtuneiden asioiden muistamiseen pätee tietysti osittain samat lainalaisuudet. Ehkä erona on vain se, että kauan jälkikäteen on helpompi liittää tapahtuma osaksi pidempää jatkumoa, mikä tavallaan vieraannuttaa näistä ihmisten kokemista karmeuksista. Siksi voi myös olla tavallaan helpompi pala kelle tahansa muistella asioita, jotka eivät ole tapahtuneet omana elinaikana kuin tämänhetkisiä hirveyksiä.

Muita huomionarvoisia asioita oli mm. oman työni dialogi linnoituksessa valmiiksi sijaitsevan punavankileirin muistomerkin kanssa, ja se että työn ei kuulu olla liian rationaalinen tai harkittu, mikä minun ainaisena analysoijana tulee pitää mielessä. Minun täytyy muistaa antaa tilaa sattumanvaraisuudelle, runoudelle ja assosiaatioille, eikä yrittää kontrolloida aivan kaikkea liian jäykästi.

Tässä lopuksi vielä syksyisiä maisemia Lappeenrannan linnoituksesta, jonka maastonmuodot ja maiseman monimuotoisuus ovat todella inspiroivia.

 

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment

Suunnittelutyön hahmottaminen

Olen yrittänyt hahmotella minkälaisia erilaisia vaihtoehtoja suunnittelutyölleni voisi olla. Olen lähtenyt liikkeelle paljolti aiemmissa blogipostauksissa esiteltyjen referenssien pohjalta, joten tässä postauksessa ei sinäsä ole paljon mitään uutta. Koitan vain hieman avata muille ja selvittää itselleni, kuinka nämä referenssimateriaalit voisivat heijastua omaan työhöni.

Olen pohtinut teemoja ja näkökulmia, joita voisin käsitellä työssäni. Minua kiinnostaa edelleen ihmisten eläyttäminen sodanaikaisten ihmisten tunteisiin ja empatian välittäminen. Toisaalta minua kiinnostaa pistävä yhteiskunnallinen kritiikki. Minusta tuntuu, että minun tulisi valita näistä jompi kumpi, koska en tiedä miten niitä saisi sovitettua yhteen toimivasti.

Olen miettinyt myös kiinnostavia visuaalisia teemoja, joita olen myös jo esitellyt aiemmin. Minua kiinnostaa todella monet visuaaliset aiheet ja syvemmät teemat, enkä ole vielä päättänyt, mihin suuntaan lähtisin. En ole vielä halunnut myöskään sitoa itseäni yhteen paikkaan, sillä haluan vielä sulatella ja tutkia eri vaihtoehtoja. Olen yrittänyt pohtia, minkälainen työ sopisi kuhunkin kolmesta paikasta, joita käsittelin blogipostauksessani suunnittelualueen valinnasta.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa ihmisten osallistaminen teokseen siten, etteivät he olisi ainakaan alussa tietoisesia osallistumisestaan teokseen. Tämä toimisi siten, että ihmisten intuitiivinen käytös muodostuisi osaksi teosta. Tämän tyylisiä töitä on tehty performanssitaiteessa aiemminkin, ja yhtenä tunnettuna (ja tosin brutaalina) esimerkkinä on Marina Abramovićin Rhythm 0 (1974).

https://www.tate.org.uk/art/artworks/abramovic-rhythm-0-t14875

Minua kiinnostaisi myös tehdä jotain jostakin valmiista elementistä maisemassa. Jonkin valmiiksi paikalla olevan elementin muokkaaminen saisi ehkä katsomaan itse elementtiä että koko maisemaa eri tavoin kuin aiemmin. Tämä taas saisi ehkä pohtimaan maiseman historiaa ja siinä tapahtuneita muutoksia, samoin kuin muutoksia siinä, kuinka kyseistä maisemaa katsotaan ja kuinka se on tilanteesta, ihmisestä ja ajasta riippuvaista.

Olen pohtinut paljon Lappeenrannan linnoitusta, sen valleja ja niiden muotojen mahdollistamia asioita. Olen miettinyt joiden linnoituksen länsipuolisten pikkuvallien halkaisua, siten että niistä muodostuisi tiloja, joissa olisi erittäin rajattu näkymä. Tämä rajattu näkymä toimisi metaforana ihmisten rajatulle tietoisuudelle, minkä pohjalta teemme kuitenkin toisinaan hyvinkin tuhoisia valintoja. Tämä ajatus on hyvin universaali, mutta se voisi toimia sisällissodan ja nykyajan poliittisen vastakkainasettelun rinnastajana ja ihmisten herättelijänä.

Halkaistuja valleja tarvittaisiin mielestäni useampi, sillä työssä on ajatus myös siitä, että tilojen sisältä ei voi nähdä toiseen halkaistuun tilaan. Siten ei voisi ikinä tietää mitä toinen ihminen näkee toisessa tilassa samaan aikaan, kun itse näkee oman rajatun näkymänsä.

Vallin halkaiseminen olisi myös ikään kuin keinotekoinen arkeologinen kaivaus, joka loisi mielikuvan siitä, että jotakin menneisyydestä avautuisi näkyviin vallin alta, vaikka todellisuudessa se olisi tarkoituksella luotu sinne jälkeenpäin. Tarkoitus olisi siis ikään kuin luoda elmentti, joka yhdistaiseman menneisyyden nykysisyyteen. Vallin halkaiseminen olisi myös Bunker 599:n tavoin teko, jolla rikkoutumattoman oloinen sotatarkoitukseen rakennettu elementti rikottaisiin.

En ole vielä lukittautunut tähän vaihtoehtoon, mutta olen pian menossa käymään Lappeenrannassa paikan päällä, mikä antaa minulle ehkä jotakin osviittaa työni suunnalle.

   

Posted by Raisa

Uncategorized - Leave a comment