Suomenlinnassa syventymässä

Kurssin toisella luentokerralla pääsimme syventymään vuoden 1918 tapahtumiin intensiivisillä luennoilla Suomenlinnassa. Sijaintina historiaa huokuva Suomenlinna tarjosi mitä sopivimmat puitteet aiheen käsittelylle – olihan saarella pidetty sisällissodan toiseksi suurinta, pahimmillaan yli 8000 punaisen sotavangin leiriä.

Laivan saavuttua satamaan saimme tehtäväksemme etsiä sotavankien muistoksi julkaistun maamuistomerkin. Kallioon kaiverretut vuosiluvut ja näiden päältä virtaava vesi muistuttavat ohikulkevaa tapahtumista ja vuosien vierimisestä tapahtumien jälkeen. Teos on ymmärrettävästi aiheuttanut keskustelua sen vaatimattomuudesta ja arvokkuudesta. Vaikka teos ei ole kalliisti rakennettu ja näyttävästi esiin nostettu, on sen symboliikka hiljentymisen paikkana mielestäni onnistunut. Jo sijainti saarella on itsessään arvokas ja teoksessa käytettyjen luonnonmateriaalit graniitti, vesi ja sammal ovat omiaan hiljaisen muistomerkin aineksiksi.

Kruunulinna –rakennuksen komeaan Paarlasti -luentosaliin saimme vieraiksemme sotahistorian asiantuntijoita Helsingin yliopistolta. Luennon aloitti professori Juha Siltala lähes hypnoottisella tarinan kerronnallaan sisällissodan psykohistoriasta eli sodan taustalla piilleistä motiiveista. Luento sai minut hiukan ymmärtämään sitä, kuinka monivaiheinen tapahtumien sekamelska se olikaan, jossa ihmiset alkoivat tappaa toisiaan eläimellisen raa’asti sata vuotta sitten täällä meillä, kotona, Suomessa. Toisaalta luento aiheutti valtavan tiedonjanon ja huolen siitä, kuinka voin käsitellä aihetta suunnittelijana näin lyhyellä ja pintapuolisella historian tuntemuksella. Koitan kuitenkin kiteyttää oppimaani.

Työläiset olivat tyytymättömiä oloihinsa tilallisten ja porvareiden määräntävallassa. Niin kuolleisuus kuin syntyvyyskin olivat suurta ja elintarvikkeista oli pulaa. Kansa eli kädestä suuhun luokkavallan jyllätessä ja pitäessä huolta tiloihin kohdistuvista omistusoikeuksista vailla elintarvikesäännöstelyä. Demokratia ja äänioikeus jakaantuivat varallisuuden mukaan. Kansallislakon puitteissa käsitelty maattomien kysymys äänioikeudesta ei edistynyt lainkaan eikä työaikalakia syntynyt. Palkansaaja ei saanut palkallaan enää leipää, samalla tilanteesta hyötyen ne, joilla oli jotakin myydä kuten elintarvikkeita tai sotaväkeä. Näistä esimerkkinä meijeritalouden hyötyminen myymällä voita venäjälle ja tästä aiheutunut voimellakka. Sota alkoi vähitellen kunnallisena valtataisteluna ja ruokajakelun puolustuksena.

Sodan taustasyyt ja sattumat olivat yhtä lailla myös ulkopoliittiset. Venäjän Tsaari kaatui ensimmäisen maailman sodan seurauksena 1917 ja kaikki oli Suomessa mahdollista. Sosiaalidemokraattinen ylivoima hallituksessa sai kansan enemmistön uskomaan siihen, että vihdoin saataisiin halutut uudistukset kuten työaikalaki ja ruoanjakelusääntely. Porvarit eivät halunneet rajoittaa isäntävaltaa ja maa jakautui kahtia.

Sotaan ryhtyivät tavalliset kansalaiset, joita kokosi punainen kaarti ja valkoisten suojelusjoukot. Punakaarti oli myös mahdottomalta tuntuneen työllisyyden tae eikä siinä enää kysytty omaa aatetta tai moraalia kaartin joukkoihin liittyessä. Juha Silta sanoi ihmisten ryhtyvät järjettömään päästäkseen pälkähästä, kunhan ahdistus vain loppuisi ja päästäisiin edes jonkinlaiseen ratkaisuun. Tämä lause jäi soimaan mieleeni ja näen lauseessa vastausta siihen miksi niin moni lähti taistelemaan ja tappamaan. Oli tehtävä jotakin, mitä vaan ja joukon mukana.

 

Dosentit Tuomas Tepora ja Ulla Maija Pelkonen kävivät kattavasti läpi Suomen sisällissotaan liittyviä muistomerkkejä ja näiden tarinoita aina sodan päättymisestä nykypäivään. Huomattavaa muistomerkkien pystytyksessä oli se, kuinka alkuun Suomen kartalla oli vain valkoisten voittajien muistomerkkejä ja punaisten muistaminen oli kiellettyä. Vuoteen 1929 mennessä valkoisten muistomerkkejä oli jo yli 300 kun punaisten muistomerkkejä vain 15. Punaisten muistomerkit olivat hiljaisia muistamisen paikkoja, kiviin ja puihin hakattuja ristejä unohdetussa maisemassa. Tämä tieto selitti itselleni myös Suomenlinnan punaisten sotavankien kunniaksi kallioon kaiverrettua luonnon muistomerkkiä.

40-luvulla alettiin hiljalleen hyväksyä myös punaisten menetykset ja ryhdyttiin jakamaan sotaleskikorvauksia, annettiin apua hautojen kunnostamiseen ja maksettiin sotainvalideille eläkettä. 1940 luvulta vuoteen 1958 pystytettiin yhteensä 120 punaisten muistomerkkiä.

Muistomerkkien neutraalius yhteisen historiamme muistoksi on tästä huolimatta nykypäivänäkin ongelmallinen. Tästä kertoo muun muassa Tampereelle pystytetyn Mannerheimin patsaan säännöllinen sotkeminen. Yhteisiä muistomerkkejä tapahtuma vuodesta on pystytetty vasta 2000 luvulla.

Peltosen mukaan sodan syvä jälki on surua, ahdistusta, tunteita menetyksestä ja menetyksen uhasta sekä pelkoa uudesta sodasta.  Yhteiskuntamme muokkaa muistia ja vuoden 1918 tapahtumat maisemassa ovat alttiita katoamiselle. Unohtamisen politiikka on ollut voittajapuolelta omien pahuuksien unohtamista ja anteeksiantoa sekä toisaalta toisen puolen armahtamista ilman anteeksipyyntöä. Passiivinen sovinto kansamme kesken on tehty menemällä yhteiskunnassa eteenpäin. Silti voitto yhteistä vihollista kohtaan, itsenäisyyden juhliminen ja yhteiskunnan kehitys eivät ole täysin poistaneet sodan jättämää haavaa yhteiskunnassamme.

Luentojen jälkeen olen pohtinut suunnittelutyön aihetta ja sodan jälki nykypäivänä 100 vuotta tapahtumien jälkeen kiinnostaa minua. Voiko lopullista sovintoa tehdä, onko tehtyjä tekoja mahdollista pyytää anteeksi, saako ne anteeksi niin, että tapahtumat olisivat anteeksiannettu ja sen merkiksi voisimme pystyttää yhteisen sovinnon merkin.

Kuvan lähde: https://mielenihmeet.fi/anteeksianto-vapauttaa-menneesta-ja-auttaa-jatkamaan-eteenpain/

Vastaa