1918 sotakurssi päättyi joulurauhaan

Huomaan blogikirjoitusten jääneen loppuvaiheessa suunnittelutyöpuristuksen alle ja nyt tulisi rutistaa ajatuksia kasaan kurssin jo päätyttyä.

Pääsin osallistumaan loppukritiikkiin vain sen ensimmäiselle tunnille, jonka aikana sain itse opponoida Kain työn sekä kuulla Elkan opponoinnin omasta työstäni. Arvostan paljon mahdollisuutta näihin kumpaankin. Koska kaikkien muiden töiden kritiikki ja opponoinnit jäivät minulta kuulematta, tein kirjalliset opponoinnit korvaukseksi poissaolostani Minna-Marin ja Lauran yhteisestä työstä sekä Elkan ja Essin yksilötöistä. Eipä itsenäinen opponointi korvaa sitä kaikkea mitä oppii muiden töitä ja niiden arviointia kuunnellessa sekä keskusteluun osallistumisesta, mutta näillä mentiin. Kurssi oli niin mielenkiintoinen aihealueeltaan, että lukuun ottamatta huonosti suunniteltua joululomalle lähtöä, kuuntelin ja osallistuin luennoille ja kritiikkitilaisuuksiin kaikki aistit valppaana imien tietoa ja uutta oppia itseeni.

Muutaman kerran sain herätellä itseäni siitä, että olen opiskelemassa maisema-arkkitehtuuria enkä sotahistoriaa, sen verran mennessään tuo aihe-alue minua vei. Joudun myöntämään, että oma tietämykseni vuoden 1918 tapahtumista ennen kurssia oli hyvinkin keskinkertaista peruskoulun ja lukion oppimäärään pohjautuvaa. Jos prosentuaalisesti havainnollistaisin kurssin aihepiirin taustatietoon perehtymistäni suhteessa suunnitteluratkaisuihin keskittymiseen oppimani tiedon valossa, sanoisin prosenttiosuusien olevan jopa luokkaa 70/30. En siis lainkaan yllättynyt, kun sain kritiikkiä juuri työni maisema-arkkitehtonisesti köyhiksi jääneistä ratkaisuista. Toisaalta koen, että yhtään vähempääkään en olisi voinut taustaan tutustumiseen käyttää, voidakseni toimia suunnittelijana vuoden 18 tapahtumien muistolle.

Viimeistä kritiikkitilaisuutta edeltänyt töiden esittelytilaisuus vieraille oli tietenkin mielenkiintoinen sillä silloin sai tutustua kaikkien töihin jokaisen esitettelemänä ja kurssin ulkopuolisten mielipiteitä niistä. Ongelmaksi koitui vieraiden vähyys ja etenkin loppua kohden heidän väheneminen siten, että meille viimeisille oli enää yksi henkilö antamassa mielipiteitään. Toisaalta vieraiden määrää isompi ongelma oli koko kurssin aikana esille tullut ryhmäkoon haaste. Koen, että vastaavanlaisella kurssilla voisi olla maksimissaan 10 työtä, joista osa voisi toki olla paritöinä tehtyjä.

Ajattelin opponoida seuraavaksi oman työni. Tämä on itselleni selkein tapa käydä kurssiprosessia ja oppimaani läpi reflektoiden samalla omaa työtäni myös suhteessa toisten töihin.

Aiheen / kohteen valinta

Kun kurssi alkoi ajattelin, että teen työn kohteesta, jossa olisi jotakin tuttua esimerkiksi maantieteellisellä sijainnillaan tai henkilökohtaisesti läheisestä aihepiiristä kuten lapset, joiden kärsimyksiin minun olisi äitinä helppo samaistua. Varsinaisesti kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut sillä innostuin Ranjan esittelemästä Kalevankankaan alueesta ja kohteen valintani olikin tämän jälkeen sinetöity paikkaan, jota en aikaisemmin tuntenut. Tämä oli hyvä myös oppimistavoitteitteni kannalta sillä halusin suunnitella laaja-alaisen kokonaisuuden, jota en aikaisemmassa työelämässäni ole juuri lainkaan tehnyt. Lapset pääsivät mukaan työni lopputulemaan, jossa suunnittelin kaikille avoimen leikki- ja liikuntapainoitteisen puiston ikää, sukupuolta, vakaumusta tai sitoumusta katsomatta.

Onnistuin suunnittelukohteen valinnassa mielestäni hyvin sillä Kalevankangas oli merkittävä ja vaiheikas sodan tapahtumapaikkana ja se on poikkeuksellisen kaunista seutua tänä päivänäkin. Aiheena  työssäni oli tutustuttaa itseni ja kuulija sodan tapahtumia edeltävään aikaan, itse sodan kauheuksiin ja tämän jälkeen hiljaiseen eheytymiseen ja nykypäivän kiitollisuuteen siitä mitä olemme yhteiskuntana rakentaneet ja saavuttaneet. Maiseman jakaminen aikajanallisesti näihin neljään teemaan sadan vuoden ajanjaksolla oli mielestäni oivallista ja Kalevankankaan hautausmaa ja sen läheinen maasto ja maisemat mahdollistivat sen hyvin. Oli hienoa, että aiheet ja kohteet sai valita itse ja niitä tulikin komea kirjo eri teemoista ja eri paikkakunnilta. Ilman kanssakurssilaisten töitä ja niiden kautta oppimista kurssi ja oma oppimisprosessini olisivat jääneet torsoiksi.

Työn rajaus ja tavoitteiden asettelu

Vaikka itse Kalevankangas paikkana annettiin minulle kuin tarjottuna, tein työstä oman näköiseni tutustuen maastoon kahdella pitkällä kävelykierroksella ja tutustuen alueeseen kartta-aineistojen avulla, jonka jälkeen rajasin suunnittelualueen nauhamaiseksi puistokokonaisuudeksi hautausmaalta harjun eteläreunaa pitkin kohti itää. Vaikka kohde oli Tampereen Kalevankankaalla, paikalla jossa käytiin mm. yksi sisällissodan verisimmistä yhden päivän taisteluista Kiirastorstaina 1918, on työni tavoitteena ollut koko se 100 vuoden matka, mikä on käyty ajasta ennen sisällissotaa aina tähän päivään saakka. Tämä ajatus oli minulla selvänä koko ajan ja olen tyytyväinen tehtävän rajaukseeni. Pitkin syksyä tavoitteeni toki jalostui ja kehittyi sitä mukaan kun opin ja ymmärsin aihealueesta enemmän.

Perehtyneisyys

Koko syksyni on ollut vahvasti sisällissotapainoitteinen tämän kurssin myötä. En muista milloin olisin uppoutunut johonkin näin syvästi ahmien tietoa ja ollen aiheesta aidosti näin kiinnostunut. Koen, että yleissivistykseni on kasvanut paljon niin historiasta kuin taiteen tekemisestä ja historian muistamisestakin.

Voin rehellisesti olla tyytyväinen siihen, että työssäni näkyy perehtyneisyys siitä mitä Suomessa tapahtui sata vuotta sitten, mitä siitä seurasi ja millainen matka on ollut tähän päivään asti. Luin paljon koko syksyn aikana, enkä muistakaan lukenut koskaan näin paljon näin lyhyessä ajassa. Lukemalla syvennyin aiheeseen faktoina kahlaamalla aluksi netistä tietoa ja keskustelemalla sukulaisteni ja sotahistoriaa opiskelleen mieheni kanssa. Tositapahtumiin uppouduin myös Tuulikki Pekkalaisen ”Lapset sodassa” teosta tutkimalla. Kirjastossa käteeni sattui myös teos ”Kuriton kansa, Poliittinen mielikuvitus vuoden 1905 suurlakon ajan Suomesta”, joka perehdytti eläväisesti ymmärtämään ajan ihmisiä ja yhteiskuntaa, jossa he elivät. Eläydyin toisaalta ihmisten omakohtaisiin tarinoihin vuodelta 1918 lukemalla osin tositapahtumapohjaisia, osin täysin fiktiivisiä teoksia, kuten ennakkotehtävänä lukemani Antti Tuurin ”Kylmien Kyytimies” sekä Pirjo ”Tuomisen Itkevät syvät vedet”. Kohdennetusti Tampereen tapahtumiin tutustuin lukemalla Oiva Paloheimon vahvasti omaelämäkerrallisen romaanin ”Levoton lapsuus”. Kohdennettua tietoa sain myös lukemalla tietokirjamaisen Voitto Silferbergin ”Kalevankangas” historiikin Kalevankankaan hautausmaasta.

Ikään kuin ohi aiheen, mutta laajemmin ajateltuna ei kuitenkaan, luin iltalukemisena loppuun edellisenä jouluna isältäni saaman romaanin ”Sodassa ja rakkaudessa”, joka kertoo toisen maailman sodan ajan Lontoon sota-ajan ihmisten rohkeudesta, rakkaudesta ja sodan mielettömyydestä. Myös ”ohi aiheen” kategorian Hanneriina Moisseisen ”Kannas”, oli mieltä ja silmiä avartava sarjakuvana toteutettu kaunis teos Karjalan taakse jättämisestä.

Kanssaopiskelijoiden perehtyneisyydestä minulle jäi erityisen vaikuttavasti mieleen Minna-Marin ja Lauran työ sekä Jaken työ. Heidän eheistä töistään näkyi alusta loppuun saakka sodan tematiikkaan tarkasti tutustuminen, mikä oli todella vakuuttavaa näinkin lyhyessä ajassa.

Aiheen käsittely 

Työni on puistokokonaisuus Kalevankankaalla ja sodan muistaminen tapahtuu matkana puiston halki. Näin ollen työni idea tukee hyvin tehtävänasetteluna muistamista maisemassa ja omia tavoitteitani tehdä aikaisempia suunnitelmiani laaja-alaisempi suunnitelma niin fyysisiltä mitoiltaan kuin henkiseltä haastavuudeltaankin.

Työn taiteellinen / maisema-arkkitehtoninen taso

Tämä on kohta, josta olin hyvin itsekriittinen pitkin kurssia eikä se helpottanut työn edetessä kohti loppua. Samasta syystä sain kritiikkiä myös muilta opiskelijoilta sekä ohjaajilta. Löysin mielestäni maisemasta hienosti eri ajanjaksoja kuvaavat kohdat reitiltä, mutta niiden tuominen kulkijan tietoisuuteen olikin yllättävän vaikeaa. Maiseman valmiit elementit kuten hautausmaan portti, korkea muuri, jyrkkä rinne ja kaunis harjumetsä olivat itsessään niin vaikuttavia, että koin vaikeaksi tuoda reitille mitään rakennettua. Toisaalta kaikki muut ratkaisut ovat mielestäni paikalleen hyvin sopivia ja ideaani vahvistavia ratkaisuja paitsi sota-aikaa kuvaava muuri, siihen poltetut kirjaimet ja maahan liian hennosti asetellut rautaromut. Uskon, että jos olisin pohtinut kyseistä kohtaa kauemmin ja löytänyt tähän vaikuttavamman idean suunnitelman pohjaksi, olisi koko matka maisemassa ollut huomattavasti eheämpi. Olihan nyt arkkitehtonisesti kaikkein ontuvin ratkaisuni juuri päätapahtuma eli vuoden 1918 sisällissodan kuvaus.

Peilasin omaa työtäni esimerkiksi Emilian tekemään puistosuunnitelmaan niin ikään Tampereelle. Hän onnistui tekemään rohkeasti näyttävän muistoteoksen silti puiston nykytilaa juuri muuttamatta.

Työn esitystapa, havainnollisuus ja ymmärrettävyys

Onnistuin työn esitystavassa mielestäni kokonaisuutena oikein hyvin. Kokosin työn powerpointissa ja ymmärtääkseni työtäni oli helppoa ja loogista seurata. Havainnekuvat tuottivat minulle vaikeuksia, sillä en ole mikään mallintamistaituri ja käytinkin paljon aikaa työssäni esitettyihin ideoitani havainnollistaviin kuviin, vaikka ne eivät lopputulokseltaan siltä varmasti näytä. Koen kuitenkin tämän kurssin myötä oppineeni myös havainnollistamisesta etenkin toisten töiden kautta ja etenkin siitä, kuinka vähäeleisesti idean voi tuoda esille hyvinkin uskottavasti. Tästä esimerkkeinä Maijan Näkymättömän puiston maasta nouseva höyry ja Elkan Kaasikkopuut. Yksinkertaista, mutta vaikuttavaa. Yhtään vähättelemättä Juhanan upeita sketch upilla ja photosopilla tehtyjä korkeatasoisia mallinnuksia.

 Kokonaisvaikutelma omasta työstäni ja kurssin lopputulema

Työn laajuus oli kuin harkittu kompastuskiveni. Halusin tehdä laajan suunnitelman, mutta aika ei riittänyt viemään kokonaisuutta maaliin riittävän korkeatasoisesti. Olen silti erittäin tyytyväinen kokonaisuuteen. Kuten sanoin jo aikaisemmin työ vei mukanaan, opin erittäin paljon ja perehdyin aihealueen taustaan huolella. Ironista on, että nyt kurssin päätyttyä tuntuu, että olen saanut riittävästi tietotaitoa aihe-alueesta ja olisin valmis aloittamaan varsinaisen suunnittelutyön. Jatkojalostuksena suunnitelmaani kierrättäisin reitin Kalevankankaan ympäri siten, että matka kulkisi takaisin harjun pohjoispuolta siellä sijainneen vankileirialueen läpi päätyen hautausmaan pääportille. Uskoisin olevani varmempi ja rohkeampi suunnitteluratkaisuissani ja tästä kunnia jälleen kerran muiden töille, yhteisille palaute- ja kritiikkitilaisuuksille ja niiden kautta saadulle opille.

Hieno kurssi kaiken kaikkiaan ja erittäin tehokas studiostartti juuri alkavalle viimeiselle ja samalla hyvin intensiiviselle opintovuodelleni Aallossa. Tämän kurssin vaikean tematiikan jälkeen olen luottavaisempi suunnittelijana ja omaan valmiuksia ryhtyä hyvinkin erilaisiin suunnittelutehtäviin. Kiitos ja kumarrus.

Konseptin työstön taustaa ja palautteen reflektointia

Torstaina 1.11. kuulimme ryhmäläisten konseptien ja luonnosten esittelyt. Työaiheet olivat mielenkiintoisia ja vaikuttavaa oli, miten hyvin kaikki pysyivät annetussa kolmen minuutin esittelyajassa niin, että pääpointit työstä välittyivät kuulijoille. Antoisaa oli myös kuunnella ohjaajien kritiikkiä ja osallistua palautteen antamiseen ja keskusteluun itsekin. Samoja, itsellekin annettuja palautteita käsiteltiin eri lähestymiskulmista, jolloin omankin työn edistäminen selkiytyi ja sain työkaluja vaikean aihealueen ymmärtämiseen ja sen työstämiseen.

Oman konseptini kokosin kävellen Kalevankankaan alueella, valokuvaten maisemia ja lukemalla useita teoksia liittyen alueeseen ja vuoden 1918 tapahtumiin. Aika pian harjulta hahmottui pitkä nauhamainen puistokokonaisuus, joka houkutteli tekemään suunnitelma matkan tai reitin muotoon. Ohjauksessa Ranja johdatteli tutkimaan ottamiani valokuvia ja pohtimaan maisemaelementtejä, jotka symbolisesti kuvaavat sodan tapahtumia ja muistamista. Tätä kautta löytyi reitin elementit: portti hautausmaan verisistä tapahtumista lähtöpisteen aukiolle, sodan ahdinkoa kuvaava korkea muuri ja tasapainottelevan yhteiskunnan uudelleen yhteen hitsautumista symboloiva jyrkkä rinne. Emilian kanssa taas keskustelimme päätepisteenä olevasta puistometsästä ja siitä, miten puisto kytkeytyy tähän päivään eri tarpeiden kautta. Näin alun alkaen sovinnonpuistoksi nimetty metsä sai uuden merkityksen kiitollisuuden puistona. Kiitollisuutena tätä päivää kohtaan, siitä mitä meillä nyt on, mitä olemme yhdessä saavuttaneet, emmekä joudu kohtaamaan samoja hirveyksiä, joita alueella koettiin sata vuotta sitten. Kiitollisuudenpuisto muistuttaa meitä hauraasta elämästä ja rauhan vaalimisesta.

Palautteen saaminen vahvistaa ajatuksia ja saa aikaan lisäpohdintaa. On valtavan tärkeätä, että ajatukset ja pitkälti itsenäisenä prosessina tehty konsepti on ymmärrettävä ja koetaan kiehtovana. Pienryhmäläisten purkamat ajatukset lauseiksi konkretisoi konseptia ja työtä on motivoivaa jatkaa eteenpäin.

Itseäni pysäyttävimmän kritiikin sain kiitollisuuden puiston oikein ymmärtämisestä. Voiko kiitollisuuden liittää ahdistavaan aiheeseen ja saako aihealueen sisällä olla kiitollinen. Haasteenani jatkosuunnittelussa onkin tuoda kiitollisuuden käsite oikein esille sekä se, miten vuoden 1918 tapahtumat sekä sadan vuoden aikajana välittyvät metsäreitillä kulkijalle. Reitillä olevat elementit ovat jo paikoillaan, millaisia lisäyksiä teen itse tai miten suunnittelen reitin havainnolliseksi? Keskustelua aiheutti myös reitin toimiminen toisinpäin. Tätä aion vielä pohtia, mutta toistaiseksi näen reitin toimivan konseptini teemalla vain yhteen suuntaan, poissulkematta sitä, että reitin voi kulkea myös toisin päin kauniista maisemista nauttien. Kiitollisuudenpuisto on varmasti kiitollisuuden vertauskuvana tätä päivää kohtaan vailla tietoisuuttakin sota-ajasta ja hautausmaan välittömässä yhteydessä oleva aukio tapahtumiin syventävä muiston paikka, vaikka reitille ei lähtisikään.

Itse lähden seuraavaksi pilkkomaan reittiä osiin ja suunnittelemaan alueita tarkemmin. Sain ohjeeksi miettiä näkymiä reitin varrella ja niiden päätepisteitä. Tärkeitä ja haastaviakin kohtia matkan varrella on teemasta toiseen siirtyminen. Pekka konkretisoi hyvin itselleni haastavaksi kohdaksi muodostuneen lyhyen tieosuuden harjupuistojen välissä kuvaavan selkeästi sodan päättymistä ja seuraavaan vaiheeseen siirtymistä. Tästä on hyvä jatkaa.

Pohdintaa referensseistä

Pohdimme referenssejä yhdessä Emilia Hiltusen kanssa, sillä meitä yhdistää suunnittelukohteen valinta Tampereelta. Käsittelemme kumpikin suunnitelmassa mäntyharjuista puistometsää, minä Kalevankankaalla ja Emilia Pyynikillä.

Metsä toimii hyvin muistamisen paikkana sen elämän jatkuvuuden symboliikallaan. Referenssejä tutkiessamme löysin 32-vuotiaana leukemiaan kuolleen kahden pienen pojan äidin Hannan muistoksi perustettavasta muistometsähankkeesta. Näin Hanna kirjoitti koskettavassa blogissaan:”Luonnonsuojelu on minulle erityisen tärkeää ja lisäksi tämän keräyksen kautta suojeltavassa metsässä poikani ja muut läheiset saavat paikan, jossa kulkea ja muistella minua. He voivat tuntea minut suhisevana tuulena kasvoillaan, nähdä naavana puiden oksilla ja kuulla lintujen lauluna.”

Vierailin viime viikonloppuna Kalevankankaan hautausmaalla, mistä löytyy hautamuistomerkki sekä punaisille, että valkoisille. Hyvin keskeisellä paikalla kappelin välittömässä yhteydessä sijaitsee sankarillinen valkoisten patsas tekstillä ”Viestin toit sä maasi ja heimosi vapaudesta henkesi uhalla”. Punaisten muistomerkki on asteen vaatimattomammalla paikalla ja siinä lukee ”Vakaumuksensa puolesta sortuneiden työläisten muistolle”. Kahtiajakautuneisuus on vahvasti esillä edelleen niin näiden muistomerkkien olemuksessa, teksteissä kuin niiden sijoituksessakin hautausmaalla.

Kalevankankaan hautausmaan kappelin seinään kiinnitetty taulu valkoisten kaatuneiden muistoksi.

Hieman erilainen punaisten muistomerkki ”Elonpirta” sijaitsee Joensuun Siilaisissa. Muistomerkki koostuu seitsemästä 4,5 metriä korkeista graniittipaasista, jotka kuvaavat yhteiskunnan rakentamisen kestäviä peruspilareita: vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, ihmisarvo, oikeudenmukaisuus, rauha ja yhteisvastuu. Teoksessa meitä puhutteli ensin sen sijainti vastaavassa mäntyisessä kangasmetsässä kuin suunnittelukohteemme Tampereella. Pian pohdimme sitä, että vaikka kyseessä on punaisten muistomerkki, on siinä mukana harvinaista yhteiskunnallista tasavertaisuuden ja puolueettomuuden symboliikkaa.

Lähestymme molemmat Emilian kanssa suunnittelutyötämme puolueettomalta kannalta ja pidimme tärkeinä referensseinä myös sodan sijaiskärsijöitä kuten lapsia. Luin Imatralaisen Viola Heistosen blogin lapsen asemasta 1900-luvun alun Suomessa. Blogi on luettavissa täältä: http://viovio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241276-lapset-sodassa-1918

Kun puhutaan lapsista, aihe liippaa hyvin läheltä itseäni pienten lasten äitinä. On järkyttävää ajatella, että alle kymmenvuotiaitakin lapsia on ollut konkreettisesti mukana sotimassa ja heitä on myös teloitettu syytettynä valtionpetturuudesta.

Lukulistalle merkitsin kaksi teosta: ”Levoton lapsuus”, Oiva Paloheimo kuvaa kapinan aikaista elämää Tampereella kerronnallisesti pienen pojan näkökulmasta sekä Tuulikki Pekkalaisen ”Lapset sodassa 1918”.

Keskustelimme Emilian kanssa myös muistomerkkien käsittämättömästä määrästä maailmalla niiden tarpeellisuudesta, vanhenemisesta ja saamastaan kritiikistä. Löysimme näistä kaksi hyvää esimerkkiä. Toinen on hyvin erikoinen syrjässä sijaitseva hylättynä rapistuva kommunismin muistolle pystytettymonumenttikokoelma Bulgariassa:https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005865969.htmlja toinen taas pahaan keskittymisestä kritiikkiä saanut niin ikään kommunismin muistolle suunniteltu massiivinen monumentti Kanadassa: http://www.azuremagazine.com/article/canadas-monumental-controversies/

Suunnittelutyöhön inspiraatiota ja esikuvia haimme maisema-arkkitehtuurin muodonannosta ja materiaaleista näyttävien puistojen, aukioiden ja katutilojen kautta. Näistä muutama esimerkki alla:

  • Wenchuan earthquake memorial, Kiina
  • Garden of remembrance, Seattle
  • Denkmal für die ermordeten Juden, Berliini
  • 23° Escape hotelli, Khao Yai, Thaimaa
  • Ewha womans university kampus, Soul, Etelä-Korea

Pohdintaa suunnitteluaiheesta ja suunnittelukohteen valinnasta

Suunnittelun aihealueina minua kiinnostaa sodasta eheytyminen ja sovinto sekä sodan välilliset kärsijät.

Sotaa ei käyty vain rintamilla vaan kumpikin osapuoli syyllistyivät siviilien murhiin ja terroriin. Sodan jälkeistä katkeruutta kuvaa hyvin myös se, kuinka monia tuhansia vankeja kuoli vankileireillä pitkään vielä sodan jälkeenkin. Voiko anteeksi antaa, kuka pyytää anteeksi ja keneltä? Entä jos unohdetaan maan kahtiajako ja annetaan anteeksi yhdessä. Onko se mahdollista? Onko maisema-arkkitehtuurin keinoin mahdollista luoda paikka, joka helpottaisi anteeksiantoa ja vahvistaisi yhteenkuuluvuutta?

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/sovinto-jaa-haaveeksi-puhunko-siis-jatkossakin-lahtareista-ja-luokkasodasta-200843134/

Sotaleskien ja heidän lastensa kohtalo koskettaa aivan erityisesti. Väkivallat ja vihan lietsonta loivat pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä kaikkialle. Millaista sota oli kotiin jääneille, kuinka lapset kokivat sodan? Monet piileskelivät ja suojautuivat viikkokausiksi sodalta kellareihin, pesutupiin ja talon kivijalkoihin. Sodassa kaatuneiden ruumiita pengottiin etsiäkseen omaisia naisten ja lasten voimin. Lapset kopeloivat taskut kolikoista, veivät kellot kädestä ja kengätkin jalasta. Moraalitonta tai ei, surullista ennen kaikkea. Tarpeellista joka tapauksessa elämässä selviytyäkseen.

Sodasta jäi 20 000 lasta sotaorvoksi menettäen joko toisen tai molemmat huoltajansa eikä olot lastenkodeissa olleet helpot. Lapsia myös siirrettiin perheistä toiseen ja pompoteltiin kunnasta toiseen.

https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2454583

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/02/15/sotalesket-olivat-sodan-hiljaisia-jalkitaistelijoita

Suunnittelualue vaihtoehtoja:

  • Helsinki – Vanha kauppahalli, leipäjonot
  • Helsinki – Kauppatorin satama-alue, toivon ja epätoivon satama

Ylläoleviin voisi jotenkin yhdistää Tähtitorninmäen ja siellä odotetun viljalaivan saapumisen

  • Tampere – Sovinnon puisto.

Professori Ranja Hautamäki kertoi meille Kauppakorkealla pitämässään esityksessään Tampereen nimenneen metsäisen harjualeen Sovinnonpuistoksi vailla mitään suunnitelmaa puiston toteuttamisesta. Hän totesi paikan suorastaan huutavan tekijää. Tämän kohteen käsittelyssä voisin yhdistää sovinnon teeman ja konkreettisen puiston suunnittelun.

Presidentti Sauli Niinistö vieraili Tampereella 4.4.2018 ja piti luennon ”Sodasta sovintoon” kunnioittaen Suomen sisällissodan muistovuotta:

Suomenlinnassa syventymässä

Kurssin toisella luentokerralla pääsimme syventymään vuoden 1918 tapahtumiin intensiivisillä luennoilla Suomenlinnassa. Sijaintina historiaa huokuva Suomenlinna tarjosi mitä sopivimmat puitteet aiheen käsittelylle – olihan saarella pidetty sisällissodan toiseksi suurinta, pahimmillaan yli 8000 punaisen sotavangin leiriä.

Laivan saavuttua satamaan saimme tehtäväksemme etsiä sotavankien muistoksi julkaistun maamuistomerkin. Kallioon kaiverretut vuosiluvut ja näiden päältä virtaava vesi muistuttavat ohikulkevaa tapahtumista ja vuosien vierimisestä tapahtumien jälkeen. Teos on ymmärrettävästi aiheuttanut keskustelua sen vaatimattomuudesta ja arvokkuudesta. Vaikka teos ei ole kalliisti rakennettu ja näyttävästi esiin nostettu, on sen symboliikka hiljentymisen paikkana mielestäni onnistunut. Jo sijainti saarella on itsessään arvokas ja teoksessa käytettyjen luonnonmateriaalit graniitti, vesi ja sammal ovat omiaan hiljaisen muistomerkin aineksiksi.

Kruunulinna –rakennuksen komeaan Paarlasti -luentosaliin saimme vieraiksemme sotahistorian asiantuntijoita Helsingin yliopistolta. Luennon aloitti professori Juha Siltala lähes hypnoottisella tarinan kerronnallaan sisällissodan psykohistoriasta eli sodan taustalla piilleistä motiiveista. Luento sai minut hiukan ymmärtämään sitä, kuinka monivaiheinen tapahtumien sekamelska se olikaan, jossa ihmiset alkoivat tappaa toisiaan eläimellisen raa’asti sata vuotta sitten täällä meillä, kotona, Suomessa. Toisaalta luento aiheutti valtavan tiedonjanon ja huolen siitä, kuinka voin käsitellä aihetta suunnittelijana näin lyhyellä ja pintapuolisella historian tuntemuksella. Koitan kuitenkin kiteyttää oppimaani.

Työläiset olivat tyytymättömiä oloihinsa tilallisten ja porvareiden määräntävallassa. Niin kuolleisuus kuin syntyvyyskin olivat suurta ja elintarvikkeista oli pulaa. Kansa eli kädestä suuhun luokkavallan jyllätessä ja pitäessä huolta tiloihin kohdistuvista omistusoikeuksista vailla elintarvikesäännöstelyä. Demokratia ja äänioikeus jakaantuivat varallisuuden mukaan. Kansallislakon puitteissa käsitelty maattomien kysymys äänioikeudesta ei edistynyt lainkaan eikä työaikalakia syntynyt. Palkansaaja ei saanut palkallaan enää leipää, samalla tilanteesta hyötyen ne, joilla oli jotakin myydä kuten elintarvikkeita tai sotaväkeä. Näistä esimerkkinä meijeritalouden hyötyminen myymällä voita venäjälle ja tästä aiheutunut voimellakka. Sota alkoi vähitellen kunnallisena valtataisteluna ja ruokajakelun puolustuksena.

Sodan taustasyyt ja sattumat olivat yhtä lailla myös ulkopoliittiset. Venäjän Tsaari kaatui ensimmäisen maailman sodan seurauksena 1917 ja kaikki oli Suomessa mahdollista. Sosiaalidemokraattinen ylivoima hallituksessa sai kansan enemmistön uskomaan siihen, että vihdoin saataisiin halutut uudistukset kuten työaikalaki ja ruoanjakelusääntely. Porvarit eivät halunneet rajoittaa isäntävaltaa ja maa jakautui kahtia.

Sotaan ryhtyivät tavalliset kansalaiset, joita kokosi punainen kaarti ja valkoisten suojelusjoukot. Punakaarti oli myös mahdottomalta tuntuneen työllisyyden tae eikä siinä enää kysytty omaa aatetta tai moraalia kaartin joukkoihin liittyessä. Juha Silta sanoi ihmisten ryhtyvät järjettömään päästäkseen pälkähästä, kunhan ahdistus vain loppuisi ja päästäisiin edes jonkinlaiseen ratkaisuun. Tämä lause jäi soimaan mieleeni ja näen lauseessa vastausta siihen miksi niin moni lähti taistelemaan ja tappamaan. Oli tehtävä jotakin, mitä vaan ja joukon mukana.

 

Dosentit Tuomas Tepora ja Ulla Maija Pelkonen kävivät kattavasti läpi Suomen sisällissotaan liittyviä muistomerkkejä ja näiden tarinoita aina sodan päättymisestä nykypäivään. Huomattavaa muistomerkkien pystytyksessä oli se, kuinka alkuun Suomen kartalla oli vain valkoisten voittajien muistomerkkejä ja punaisten muistaminen oli kiellettyä. Vuoteen 1929 mennessä valkoisten muistomerkkejä oli jo yli 300 kun punaisten muistomerkkejä vain 15. Punaisten muistomerkit olivat hiljaisia muistamisen paikkoja, kiviin ja puihin hakattuja ristejä unohdetussa maisemassa. Tämä tieto selitti itselleni myös Suomenlinnan punaisten sotavankien kunniaksi kallioon kaiverrettua luonnon muistomerkkiä.

40-luvulla alettiin hiljalleen hyväksyä myös punaisten menetykset ja ryhdyttiin jakamaan sotaleskikorvauksia, annettiin apua hautojen kunnostamiseen ja maksettiin sotainvalideille eläkettä. 1940 luvulta vuoteen 1958 pystytettiin yhteensä 120 punaisten muistomerkkiä.

Muistomerkkien neutraalius yhteisen historiamme muistoksi on tästä huolimatta nykypäivänäkin ongelmallinen. Tästä kertoo muun muassa Tampereelle pystytetyn Mannerheimin patsaan säännöllinen sotkeminen. Yhteisiä muistomerkkejä tapahtuma vuodesta on pystytetty vasta 2000 luvulla.

Peltosen mukaan sodan syvä jälki on surua, ahdistusta, tunteita menetyksestä ja menetyksen uhasta sekä pelkoa uudesta sodasta.  Yhteiskuntamme muokkaa muistia ja vuoden 1918 tapahtumat maisemassa ovat alttiita katoamiselle. Unohtamisen politiikka on ollut voittajapuolelta omien pahuuksien unohtamista ja anteeksiantoa sekä toisaalta toisen puolen armahtamista ilman anteeksipyyntöä. Passiivinen sovinto kansamme kesken on tehty menemällä yhteiskunnassa eteenpäin. Silti voitto yhteistä vihollista kohtaan, itsenäisyyden juhliminen ja yhteiskunnan kehitys eivät ole täysin poistaneet sodan jättämää haavaa yhteiskunnassamme.

Luentojen jälkeen olen pohtinut suunnittelutyön aihetta ja sodan jälki nykypäivänä 100 vuotta tapahtumien jälkeen kiinnostaa minua. Voiko lopullista sovintoa tehdä, onko tehtyjä tekoja mahdollista pyytää anteeksi, saako ne anteeksi niin, että tapahtumat olisivat anteeksiannettu ja sen merkiksi voisimme pystyttää yhteisen sovinnon merkin.

Kuvan lähde: https://mielenihmeet.fi/anteeksianto-vapauttaa-menneesta-ja-auttaa-jatkamaan-eteenpain/

Kurssin alku

Erityisympäristöjen suunnittelu on ensimmäinen studio kurssini maisema-arkkitehtuurin maisteriohjelmassa.  Kurssin esittelystä mainittiin kurssin nimen olevan hiukan harhaanjohtava, sillä kaikki maisemat ovat omalla tavallaan erityisiä. Hetken pohdittuani olen samaa mieltä siitä, ettei maisemia voi arvottaa erityiseksi tai vähemmän erityiseksi. Kyse on siitä, kuka ja kuinka maisema koetaan. Joku voi kokea erityiseksi maisemaksi lapsuuden maiseman leikkipuistoineen ja peltoineen, toinen taas pitkälle rakennetun kaupunkiaukion monitahoisine elementteineen. Studiokurssina erityisympäristöjen suunnittelu tarkoittaa kuitenkin perehtymistä erityistä asiantuntemusta vaativaan suunnittelutehtävään, mutta kohteet voivat olla hyvinkin erilaisia.

Tällä kurssilla erityiseksi suunnittelukohteen tekee sen historia. Aihepiirinä on paikat ja maisemat, jotka liittyvät vuoden 1918 dramaattisiin ja traumaattisiin sodan tapahtumiin. Onko mahdollista tarkastella sotaa ja sen kauheuksia, ihmiskohtaloita ja sukupolvien yli kestävää ahdistusta maisema-arkkitehtuurin keinoin? Unohtamisen ja sovittamisen käsittelyä rakennetusta ympäristössä ja maisemassa. Aihe on kiinnostava ja odotan paljon tapahtumapaikkojen esittelystä niin luentojen kuin kohdekävelyidenkin muodossa. Uskon löytäväni kohteen, joka herättää minussa tunteita ja houkuttelee syventymään tapahtumiin ja paikan luonteeseen tarkemmin. Se on kohde, josta tulen suunnittelutyöni tekemään tälle kurssille.

Lukutehtävä kurssin ennakkotehtäväksi oli kohdallani onnistunut avaus kurssin aihealueeseen vuoden 1918 tapahtumiin. Luin Antti Tuurin kirjan Kylmien kyytimies intensiivisesti yhden päivän aikana. Tämän jälkeen perehdyin tapahtumiin lukemalla tietoa internetistä ja keskustelemalla aiheesta mieheni kanssa, joka on sotatieteiden maisteri. Tapahtumat vuoden aikana sekä hiukan ennen ja sen jälkeen alkavat hahmottua jonkinlaisena aikajanana mieleeni. Tieto lisää tuskaa –näin sanotaan ja tässä asiassa se todella pitää paikkansa. Eritoten pienten lasten äitinä ahdistun ajatuksesta, kuinka tuon ajan lapset ovat saaneet kestää traumaattisia kauheuksia aivan liian pieninä. Suunnittelijana on kuitenkin tärkeätä tietää ajan tapahtumat ja ottaa vastaan myös negatiiviset tunteet, jotka mieluummin työntäisi pois. Ensimmäisellä luennolla esitellyt muistomerkit olivat vaikuttavia. Suunnittelijan on täytynyt perehtyä pohjamutia myöden muistamisen kohteisiin ja ajanjaksoon, jotakin niinkin näyttävää luodakseen kuin esimerkiksi Maya Linin suunnittelema teos Washingtonissa Vietnamin sodassa kaatuneiden ja kadonneiden muistoksi.

Kuin tilauksesta tällekin kurssille olin Berliinissä elokuussa Aallon avoimen yliopiston käsivarapiirustuksen kurssilla ja vierailin vaikuttavalla Holokaustimuistomerkillä. Kirjoitan tästä enemmän myöhemmin, mutta julkaisen tähän jo ottamani valokuvan aukiolta.

Holokaustin muistomerkki, Berliini